Lukijan kirjoitus: Lehdestä oppi puustaimet

Lehtiä käytettiin ikkunan pesussa, kaupoissa kääreenä, huussissa pyyhkimiseen...

Iisalmen Sanomat, 1967, 12. tammikuuta, Kiuruvedelle valmistumassa valaistu hiihtolatu. Tiina Tynkkynen-Hieta

Liisa Lukkarinen

Synnyin sotien jälkeen niin sanottuihin suuriin ikäluokkiin. Kaikesta oli pulaa, mutta ei osattu sen kummempaa vaatiakaan. Ei ollut aikaa eikä rahaa hankkia lapsille satukirjoja tai muita ajanvietteitä. Onneksi meillä eleli äidin äiti, Helena-mummu. Mummu oli kiinnostunut ajankohtaisista tapahtumista, mutta silmälasit eivät enää näyttäneet, niinpä mummu alkoi minulle neuvoa puustainten, joita nyt kirjaimiksi sanotaan, nimiä:

– Tuommoinen on koo, tuo on tee ja tämmönen on aa ja jos aalla on rikut piässä, se on sillon ää.

Kaikkien puustainten nimet opin helposti, paitsi oon. Se ei tarttunut millään minun sanavarastoon. Sanoin aina mummulle; se pyöree rillukka, johon mummu aina hymyillen korjasi sen nimi on oo.

Se, josta näitä puustaimia opettelin oli tietysti Iisalmen Sanomat.

Mummulle piti luetella aina ”raamiin kuolleet” eli kuolinilmoitukset, jotka olivat raamissa lehden sivulla. Se oli niitä aikoja, jolloin kuolinilmoitukseen alettiin lisätä myös: kutsutaan ainoastaan täten, pois alkoi jäädä kirjeellä kutsuminen hautajaisiin.

Mummu kuoli vapunpäivänä ja minä olin täyttänyt viikkoa aikaisemmin viisi vuotta. Niin paljon mummun puustaimelle ohjaaminen auttoi, että opin tekemään niistä sanoja kuten mummukin. En oppinut tavuttamaan sanoja, vaan sain selvän koko sanasta kerralla.

Yleensä se vietiin huussiin pyllynpyyhkeeksi.

Ei mummu varmaan arvannut, minkälaisen esikoulun – jota ei silloin ollut olemassa, eikä vielä kymmeniin vuosiinkaan – hän minulle piti sairasvuoteellaan. Jotenkin se tiedonhalu tarttui minuun, varsinkin kun huomasin, miten sanoja tehdään. Lukeminen on edelleen mieliharrastukseni ja myöskin kirjoittaminen.

Mummun poismenon jälkeen sinä kesänä minulla oli hammassärkyä, oikein kovaa kipua leukaluussa ja siihen turposi melkoinen patti. En aikonut lähteä hammaslääkäriin, itkin kuitenkin kipua jopa öisin. Isä teki siihen lääkkeen, tietenkin Iisalmen Sanomista. Hän kääri lehden yhden sivun tonttuhatun muotoiseksi kartioksi ja laittoi sen lautaselle pystyyn, pani tulitikulla sen kytemään suiposta päästä.

Katsoimme kun kytö eteni hiljalleen alaspäin polttaen hiileksi lehden sivun. Isä otti nokisen tötterön hellästi käsiinsä ja vei leivinuunin arinalle. Lautaselle oli jäänyt tervamainen aine pyöreäksi kehäksi. Sitä tervaa isä pyyhki pumpuliin ja painoi sen nytterön tulitikulla hampaan koloon.

Hetkisen kuluttua turtui koko leukaperä, kielen syrjä ja huuli, mutta herkesi hampaaseenkin koskemasta. Lautanen vietiin kattilan kannella suojattuna kylmän komeron hyllylle vastaisen varalle. Sen turvin pärjäiltiin melko pitkän aikaa. Sen aikainen painomuste, vai silloinen selluloosako antoivat ytyä siihen tervaan, mutta mahtava aine se oli. Hyvä, IS.

Siltä kesältä muistuu mieleen toinenkin mieltä askarruttava asia. Istuin tuvan sängyn päällä, äiti pesi astioita hellalla, luin ahkerasti tai tein sanoja hyvin intensiivisesti. Sylissäni oli isälle tullut Suomen Kuvalehti. Kysyin sitten äidiltä:

– Äet, mitkä ne ovat sukupuolielimet?

– No mittään sinä semmosia utelet?

– Tiällä lehessä lukkoo että sukupuolielimet.

– Ossootko sinä mukamas lukkee?

Äiti katsoi minuun päin astioiden pesemisestään ja minä huomasin, että nyt taisin sohasta ampiaispesään. Äiti lähti äkäisesti tulemaan minua kohti, näytti jo siltä, että tulee tukkapölly tai luunappi. Ei tullut, mutta äiti tuli ja repäisi lehden käsistäni, pyörähti se kädessään ja sanoi:

– Nehän ovat käet, ja sinä pie laetimaesena kertana, että luvet isän lehtiä, muista se.

Äiti viskasi lehden uunin päälle ja jatkoi askareitaan.

Olin hyvillään, että ei tullut tukistusta eikä edes luunappia, mutta miksi lukeminen olikin sellaista, jota minä en saanut harrastaa ja kuitenkin Iisalmen Sanomien katseleminen oli sallittua, jopa sen lukeminen, minä en ymmärtänyt.

Isällä oli kirjoituslipaston laatikossa suurikokoinen Kyösti Kallion elämäkerta. Sitä oli kielletty ottamasta esiin, mutta aina kun äiti ja isä olivat navetalla, minä otin sen kirjan ja aloin ottaa selvää, mitä valokuvien alla luki. Kun askeleet kuuluivat, tyrkkäsin kirjan laatikkoon ja muina miehinä menin tupaan. Niin paljon kuitenkin katselin ja luin sitä, että lehtien laidat olivat lopulta hiirenkorvilla. En ymmärtänyt, mitä pahaa siinä oli, jos luki.

Koulussa en uskaltanut tunnustaa osaavani lukea, vaan tavasin muiden mukana.

– Iso aa, pikku aa, AA aa Aa. Ihmettelin, miten jotkut eivät oppineet millään lukemaan, vaikka se koulussa näytti olevan ihan luvallista, eikä siitä rangaistu. Osasinhan minä lukea, eli tehdä kirjaimista sanoja, mutta tavata minä en osannut, eikä ehkä mummukaan, sehän sanoi aina sanan, kun luettelin puustaimet.

Niin, Iisalmen Sanomat. Ilman sanomalehteä ei olisi elämästä tullut niinä aikoina mitään.

Sanomalehteä tarvittiin moneen asiaan sen jälkeen kun se oli luettu.

Yleensä se vietiin huussiin pyllynpyyhkeeksi. Istuinlaudalla oli laatikko, johon lehtipino aina vietiin. Siellä sai vielä lukea toimittaessaan tärkeää asiaa, jos halusi.

Ikkunaruudut pestiin tenttuvedellä ja kuivattiin sanomalehdillä, ei ollut lastoja, säämiskäpyyhkeitä tai pesukoneita siihen hommaan, mutta kirkasta tuli. Syksyisin ikkunoihin laitettiin tuplat, silloin tarvittiin paljon sanomalehtiä, tuplia ei talvella päästelty, joten välien täytyi olla kirkkaat.

Sota-aikana oli kasvatettu itse kessuja, niitä hakattiin erikoisessa kessuhuhmaressa ja ukot tekivät muhkeita sätkiä käärien hakattuja kessuja sanomalehteen. Mahtavat olivat myöskin savut, jotka niistä sätkistä läksi ja tuhkaa tuli lattioille asti.

Sanomalehden sivuja kääräistiin villasukan lisäksi kenkiin, varsinkin jos piti kumisaappaissa lähteä kovalla pakkasella kouluun. Siihen aikaan ei kenkiä jätetty koko päivänä jalasta, ei koulussakaan. Lattiat olivat yleensä niin kylmät, että oli pidettävä kengät jalassa.

Meillä lehden marginaalit oli piirrelty usein täyteen. Vanhempi veljeni oli ahkera piirtäjä, hän aloitti auton piirtämisen aina etupuskurista, ja osasi piirtää tosi hyviä autoja oikein Amerikanrautoja.

Naisen hän aloitti piirtämällä ensin vyön, sen jälkeen yläosan ja pään, sitten vasta hameen ja jalat. Olin pöydän toisella puolella aina katsomassa hänen piirtämistään. Isä toi meille joskus Simon kaupalta nipun tiskipaperia ihan piirtämistä varten, kun lehtien laidat eivät tahtoneet riittää.

Paljon kaikenlaista tietoa hävisi taivaan tuuliin, kun sanomalehteä käytettiin uunien sytykkeinä, jokaisessa kamarissa oli kakluuni ja tuvassa leivinuuni ja hella, ne oli sytytettävä talvipuoleen joka päivä, lisäksi oli tietysti saunan uuni ja pyykkipadan aluskin tarvitsi silloin tällöin tulen.

Torilla kalat kääräistiin tietenkin mihinkäs muuhun kuin sanomalehteen, se olikin hyvä kääre, se imi itseensä liian kosteuden ja suojeli kaloja lämpenemästä liiaksi. Toinen kauppa joka käytti kääreenä sanomalehtiä oli kukkakauppa. Kukat eivät paleltuneet talvellakaan, kun ne oli kääritty sanomalehteen.

Kananmunia haettiin yleensä naapurista, tai naapuri haki meiltä, useimmissa taloissa oli omatarviskanala. Munat käärittiin myös sanomalehteen särkymisen varalta.

Maalla lenteli aina kesäisin koiperhosia, sen vuoksi villavaatteet käärittiin sanomalehteen, se piti koiperhoset loitolla.

Nykyisin sanomalehtiä käytetään lehmien utareliiveissä, näin ei aurinko porota herkkiä vetimiä rakkuloille, se on notkeaa ja halpaa auringonsuojaa ja suojaa myös mäkäräisiltä ja polttiaisilta. Niin monipuolinen on sanomalehti.

Koulumatkani oli useita kilometrejä, mutta puolessa välissä oli Simo Laitisen Sekatavarakauppa, siihen kokoontui kylän väki ja me koululaiset, aina iltapäivisin postia odottamaan. Postinkantajalla oli suuri nahkainen postilaukku, johon mahtui meidän kyläkuntalaisten postit. Pienempi tasku oli kirjepostille ja isossa laukussa oli lehdet. Kun posteljooni sai hevosensa kiinni puomiin ja sille heiniä eteen, hän kantoi postilaukun kaupan tiskille ja nosti sieltä noin 20–30 sentin paksun pinon sanomalehtiä ja litteän pinon yleensä kirjepostia. Simo pani silmälasit nenälleen ja sanoi:

– Ruvetaanpas laalamaan kuka se on suanna nyt kirjeetä, minä laatan ne ensmäeseks. Simo sanoi aina nimen ja se, jonka nimi mainittiin otti postin vastaan. Jos vastaanottajaa ei ollut, Simo asetti ne erilleen odottamaan. Minä otin aina omat ja naapurin postit, panin ne laukkuun ja läksin hiihtämään tai kävelemään kotiin. Naapuritalo oli ensin ja vein postin tuvan pöydälle. Jos minulla oli pitempi koulupäivä, oli joku naapurista saattanut käydä hakemassa postin kaupassa käydessään, silloin kävin minä ottamassa meidän lehden sieltä.

Veljeni kilpailivat, kuka saa ensiksi lukea lehden, varsinkin sarjakuvista Fantomin. Muistan, että sääennusteen yläpuolella aivan kuin otsikkona istui laiha ukko housunlahkeet ylös käärittynä karvaiset kintut lämpimässä vesipaljussa. Se oli hauska piirros ja jäi lapselle mieleen.

Molemmat lapseni syntyivät 12 päivänä syyskuuta, tallensin sen päivän lehden joka vuosi, ainakin kahdenkymmenen vuoden ajalta. Saavat katsoa niistä joskus, miten asiat ovat olleet silloin kun he olivat lapsia ja nuoria.

Kun täytin 60 vuotta, vanhempi sisareni oli monistuttanut syntymäpäivänäni ilmestyneen Iisalmen Sanomat minulle muistoksi lehtitalossa, se oli mieluisa lahja. Juhlassa luettiin parhaita paloja, olihan siitä kulunut jo kuusikymmentä vuotta. Työpaikkoja oli ollut vapaana melko paljon, ja olisi niihin muutamiin voinut vaikka hakeakkin. Kauppojen ilmoitukset olivat hauskoja, ja oli eläinten osto- ja myynti-ilmoituksia. Onhan se aika muuttunut siitä ajasta, mutta ihminen on pysynyt lähes samanlaisena.

Paljon olen näiden kymmenien vuosien aikana saanut lukea Iisalmen Sanomia, paljon saanut ajankohtaista tietoa ja monen moista juttua ja uutista. Nykyisin kun ei edes tarvitse panna kenkiä jalkaan kun lehti tulee ovenluukusta, se on helppoa. Eikä sitä tarvitse odottaa iltapäivään asti. Usein kun ei nukuta, odotan sängyssäni ja kun kuulen pienen sihahduksen, haen lehden ja luen kannesta kanteen, siinä menee noin reilu tunteroinen, jos ei uni välillä voita. Luettuani saatan vielä ottaa unetkin ennen aamuaskareita.

Kiitos sulle Iisalmen Sanomat, että sain oppia puustaimet sivuiltasi ja elää kanssasi hyvin monipuolisen elämäni.

Kommentoi