Lähdin kolme vuotta sitten tähän kirjoittajajoukkoon, kun ajattelin, että kolumni on lehtien tekstilajeista helpoin.
Pääkirjoitusten tai uutistekstien laatijoiden on pysyttävä vakaana ja asiassa. Kolumnistin ei tarvitse. Kolumni tarkoittaa palstaa. Nimi antaa tekstille vain paikan ja laajuuden. Sisältö saa olla mitä vaan ja tyylin skaala pakinasta muistokirjoitukseen, kunhan ei sotke molempia samaan kolumniin.
Kun olen huono kirjoittamaan päiväkirjamaisesti arkihavainnoistani ja tuntemuksistani, päätin ottaa aiheiksi yleisempien ilmiöiden aprikoinnin. Sävyvalinnaksi tuli luonnostaan kevyt kiukuttelu.
Kirjoittajalla on tekemiseensä usein yksi ohjenuora ylitse muiden. Niin minullakin. Sain sen vuosia sitten puhelimessa iäkkäältä kuusamolaiselta herralta. Hänen soittonsa syynä oli muuan mielipidekirjoitukseni.
Kiitos lukijoille.
Keskustelimme siitä, mutta jäimme puhumaan muutakin. Miten kirjoittaa moniulotteisesta asia-aiheesta näkemyksensä niin, että se on ymmärrettävä ja puhutteleva? Kuusamolaisella oli tähän tähtikirkas ohje, joka jäi kerralla mieleen. Kuusi sanaa:
Yksi asia. Selkeä viesti. Kaunis kieli.
Tuohon kun pystyisi.
Kun jokin ajankohtainen asia on alkanut kaihertaa mieltä, on himottanut ottaa se kolumnin aiheeksi. Aniharvoin on käynyt niin, että asia on jäsentynyt mieleen kuin gourmet-annos lautaselle, pääruoka ja lisukkeet siististi lomittain. Näin jos olisi, ei pihviä olisi vaikea löytää.
Vaan ei ole. Yleensä aihe on alkuun kuin kaljabaarin mättöruoka. Mössöä, josta ei näe ainesosia. Koukkipa miltä kantilta tahansa, ei saa eroon olennaista. Kun on kirjoittanut ensimmäisen nauruversion, on huomannut kirjoittaneensa kaikista asioista eikä ole sanonut yhdestäkään mitään selkeää.
Mutta tovin kun on pyöritellyt, niin hyvällä tuurilla on löytänyt omasta mielestä kiinnostavan näkökulman, josta on saanut kiinni – sen yhden asian ja siihen selvän viestin. Sitä sitten muotoilemaan niin kauniiksi kuin osaa. Huonommalla, sillä yleisemmällä tuurilla on pitänyt vaihtaa aihetta tai laskea rimaa.
Vuosia kun kirjoittaa, kynä kuluu nysäksi. Sitä ei enää tahdo saada teräväksi. Se lipsuu sormissa, luontevaa kirjoitusotetta ei oikein löydy. Tekstistä tulee hapuilevaa ja suttuista. Silloin on aika heittää kynä sivuun.
Kiitos lukijoille.
Kirjoittaja on aprikointia harrastava kesäiisalmelainen.