Elina Komulaisen vapaa sana Elämään tutustumista teinin tennareissa

Keskellä kirkasta kevätpäivää teini jää sairaalaan. Seuraa liuta tutkimuksia magneettikuvauksesta ultraan ja verikokeisiin. Odottavan aika on kipeä ja pitkä.

Siinä ajassa ehtii virrata monta lääkeannosta suoneen. Siinä ajassa ehtii tavata monta hoitajaa, lääkäriä ja kandia. Ulkona paistaa kevätaurinko, mutta ikkunan takana näkyy vastapäinen seinä.

Kolmekymmentäkaksi vuotta sitten sairaalan lakanat olivat nihkeät, kunnes helle vaihtui vihmovaksi sateeksi. Jossain ikkunan takana hengitti valkoinen kaupunki, mutta näkyi vain valkoinen tiiliseinä. Liikkumatta. Kuukaudesta toiseen. Kasiluokan kirjat luettuina pöydällä. Sängyn vankina ehtii kaivata niin monia asioita, että tekee kipeää ajatella.

Koputan ovelle ja huikkaan peremmälle huoneeseen: ”Hei! Tulin hakemaan sinut kotiin”. Nouset hymyillen, keräät kasiluokan kirjat pöydältä ja lähdemme. Matkalla aloitat: ”Aika kului niin hitaasti. Miten sinä jaksoit olla silloin niin pitkään sairaalassa?”

Hän otti kiinni kädestä kertoen kiireettä kuulumisia seinien ulkopuolelta.

”Hmm. Vaihtelevasti. Opin tuntemaan kaikki hoitajat. Heidän askeleensa, äänensävynsä, otteensa, katseensa. Olin se tuttu potilas, jonka kanssa toistaa samat rutiinit: pestä, katetroida, lääkitä, kääntää. Yksi hoitajista, Tuula, oli erityinen.

Hän otti kiinni kädestä kertoen kiireettä kuulumisia seinien ulkopuolelta. Kun hän avasi oven ja astui huoneeseen, olin onnekas. Hän oli moniosaaja olemalla vain hän. Kohtaamiset auttoivat näkemään seinän taakse.”

Kerrot yhden kandeista kurkanneen läksyjäsi, kyselleen harrastuksista ja suositelleen lääkärin ammattia. Kuulostaa nuoren potilaan kohtaamiselta. Sinulla piti olla tällä viikolla työelämään tutustuminen. Siitä tuli paljon enemmän.

Samana iltana näytän etävanhempainillassa kasiluokkalaisten vanhemmille dian, jossa vanhempi ja teini vaihtavat päiväksi rooleja keskenään. Puhumme empatiasta. Millaista on elää teinin tennareissa?

Kävellessäni sairaalakäytävän päähän, astelin eiliseen. Kun ystävällinen hoitaja oli antanut ohjeet tästä eteenpäin, painoimme oven kiinni helpottuneina. Tuon kotimatkan aikana me kaksi kasiluokkalaista palasimme yhdessä kolmenkymmenen vuoden takaa tuttuun pihaan.

”Katso äiti, miten paljon lunta on sulanut sillä aikaa!”

Kirjoittaja on MIELI Suomen Mielenterveys ry:n psykologi.

Etusivulla nyt

Luetuimmat