Keskustelua hyvinvointiyhteiskunnasta käydään, kun puhutaan julkisista palveluista. Itsekin olen tätä viime aikoina pohtinut, mitä pidämme hyvinvointiyhteiskuntana, miten sen määrittelemme. Hyvinvointiyhteiskunnan perustana voidaan pitää laadukkaita julkisia palveluja, jotka ovat tulleet näkyväksi, lähelle meidän kaikkien arkea ja elämää korona pandemian aikana.
Hyvinvointiyhteiskunnan palveluihin kuuluvat laadukkaat sosiaali- ja terveydenhuollon ja varhaiskasvatuksen palvelut. Jotta näitä palveluja kansalaisille voimme tarjota, tarvitsemme näitä henkilöstöryhmiä, ammattilaisia nyt ja tulevaisuudessa.
Huoleni etenkin on, miten voimme turvata nämä hyvinvointiyhteiskunnan palvelut tulevaisuudessa, koska alan pito- ja vetovoima on heikko, alan opiskelija määrät vähenevät ja alalta eläköityvien määrä vain kasvaa. Yhtälönä tämä on huolestuttava, johon toimia olisi tarvittu vuosia sitten.
Julkisuudessa on viime aikoina paljon puhuttu potilasturvallisuudesta ja huolesta, onko potilasturvallisuus vaarantunut. Itse olen seurannut tätä keskustelua hämmästyneenä, miten kova huoli potilasturvallisuudesta on nyt, mutta huoli loisti poissaolollaan ennen hoitajalakkoa.
Huolta ei ollut myöskään siitä, miten työntekijät työssä jaksavat tai toteutuuko työturvallisuus työssä. Julkisuudessa on jopa kyseenalaistettu hoitajien moraali ja etiikka, syyllistetty hoitotyön ammattilaisia, että he vaarantavat potilasturvallisuuden.
Tämä edellyttää aivan toisenlaista ajattelua mikä on vallalla.
Tosiasiassa jo ennen lakkoa arkipäivää on ollut usein riittämätön hoitohenkilökunta, kun työvuoroista puuttuu työntekijöitä heikon työvoiman saatavuuden vuoksi.
Hoitotyössä työskentelevänä voin todeta, että etenkin hoitotyön ammattilaiset omaavat korkean moraalin ja etiikan, tavan toimia ja pohtia, mikä on oikein, mikä väärin.
On hyvä tiedostaa, että kun tulevat hyvinvointialueet aloittavat toimintansa, ei hallinnon muutos rakenteellisineen muutoksineen tuota palveluja, vaan sen hallinnon rakenteen sisällä olevat sote- alan ammattilaiset.
Henkilöstö ja palkkaus tulisi nähdä investointina, ei kulueränä. Tämä edellyttää aivan toisenlaista ajattelua mikä on vallalla. Tällä kaikella on suuri merkitys laadukkaiden sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen saatavuuteen, jopa kansanterveyteen.
Voidaan miettiä, mitä on alan tuottavuus ja vaikuttavuus, jollei näin tehdä!
Onko tämä pään pensaaseen laittamista, silmien sulkemista, koska kriisi hoitotyössä on todellinen ja tunnistettu myös maan hallituksessa, mutta teot puuttuvat, kuten rahoitus palkkaohjelmaan.
Alan pito- ja vetovoiman parantamiseksi tämä on välttämätöntä, koska hyvinvointiyhteiskunta tarvitsee hoitotyön ammattilaisia ja heidän merkittävän työpanoksensa.
Kirjoittaja on vieremäläinen lähihoitaja, Superin varapuheenjohtaja ja hallintotieteen opiskelija.
hannele.anne@outlook.com