Jorma Tikkasen vapaa sana Virrestä viis veisaan – "Ei ole lauluääni sointuvimmillaan, kun poraa suuhun tungetaan"

Enpä muista, mitä virttä hammaslääkärinainen hymisi, mutta kauheudella tilanne piirtyy yhä mieleen. Hitaasti se hivutti ja säälittä kidutti kipeähampaista koulupoika Jormaa.

Kovasti jäykistyin ja enempi herkistyin sokerin syömistä katumaan kuin suuhun poraansa tunkevan valkotakin kanssa veisuuseen yhtymään.

Muminaa olisi veisuu ollut, vaikka kuinka olisi laulattanut. Ei ole lauluääni sointuvimmillaan, kun poraa suuhun tungetaan.

Erkaannuin sittemmin virsistä ja kiersin kaukaa hammaslääkärit – varsinkin veisaavat poramammat. Hiljaiset, ja etupäässä miehet, ovat purukalustoni kimppuun sittemmin päässeet.

Oli suunnitelma kuitenkin valmiina: pystyyn olisin kidutustuolista ampaissut, verta roiskuvat tupot seinille sylkäissyt ja levykauppaan kipaissut, jos virsiä olisi herra valkotakkikin alkanut hyräillä.

Varmaan jotain kauhistuttavaa viulun vingutusta ja pianon pimputusta hän varmaan kuuntelee, joten pirteämpää musiikkia postittaisin. Marionin "Tipitii" ja Anita Hirvosen "De va kukku de” olisivat hänelle ja asiakkaille matka uuteen – pirskettä iltaan ja rytmiä päivään.

Muminaa olisi veisuu ollut, vaikka kuinka olisi laulattanut.

Kyllä Tipitiin tahtiin raspi poskelta toiselle vauhdilla lentäisi ja hammaskivi kiivaassa kaaressa irti lentäisi.

Liekö sen verran körttiläisyyttä synnyinpitäjästä olemukseen iskostunut, jotta nuorena miehenä tykkäsin hoilottaa virttä "Koska valaissee kointähtönen, mua köyhää kerjääjää? Koska päättyy matka yöllinen, on yhä hämärää?”

Hämärää oli, oikeammin pimeää, kun kädet armeijan manttelin taskussa tuota virttä täysin palkein päästelin. Ja jäihin putosin.

Vain munaskuita myöten kastuin, rantoja myöten loppumatkan laahustin ja paleltua meinasin.

Opinko jotain? Kyllä. Enpä ole heikoille jäille kädet taskuissa mennyt, vaikka kuinka on kointähtöstä äänihuulille pukannut.

Mitenkään tunnetuksi virsiharrastajaksi en profiloitunut Kiuruveden Yhteislyseon viimeisellä luokallakaan. Ainakin päätellen siitä, ettei kanttori Mustamo meinannut antaa musiikista numeroa päättötodistukseen.

Pari kertaa satuin oikeaa opettajaa tuuranneen Mustamon tunneilta lintsaamaan, ja tietysti silloin piti nimenhuudon. Ei ollut edes oppinut meitä nimeltä tuntemaan, joten väitti, etten ollut käynyt tunneilla lainkaan.

Onneksi oma ope palasi ja raapusti reilusti todistukseen mitääntekemättömälle musiikkimiehelle mitääntekemättömästä valinnaisaineesta kahdeksikon.

Mutta jos olisi Mustamo vielä virsiäänen testannut, olisi viitonenkin ollut lujassa.

Ihan hyvin ei sujunut virsikoe taannoin eräässä yläsavolaisessa koulussa.

Oli maalaiskoulun oppilaan tehtävänä laulaa virsi 79 ”Oi Jeesus, lähde autuuden…” Kävi pojalle kuin Ruotsin lätkäpelureille. Tammesi täysin, jäätyi. Sanat unohtuivat.

Opettaja maalaistalon poikaa karjatalouspainotteisesti auttamaan: ”No Reino. Oi Jeesus……… Ja sitten se, mistä lehmä juo…”

Reinohan antoi otti vinkistä vaarin, selvästi kekkasi juonen ja antoi tulla.

”Oi Jeesus…. puro autuuden…?”, hän äänekkäästi, mutta hylätysti, virsikoettaan jatkoi.

Kirjoittaja on (liian) pitkän linjan lehtimies.

into.tikkanen@gmail.com

Etusivulla nyt

Luetuimmat