Neuvostoliiton hajottua Suomi pelkäsi muuttoaaltoa ja alkoi ennaltaehkäistä sitä lähialueyhteistyöllä.
Venäjää osaava opiskelutoverini sai pestin hankekoordinaatoriksi Petroskoihin. Juteltiin, kun kävin siellä 90-luvulla. Hän kertoi paikallisten uskaltavan jo varovasti puhua.
Tarinat olivat kovia. Vielä 1960-luvulla Neuvosto-Karjalassa oli nälkäkuolemia. Noin kävi, vaikka Karjalassa on maatalouteen yhtä suotuisat olot kuin Suomessa ja paljon pienempi väentiheys. Samaan aikaan meillä tuskailtiin voi- ja viljavuorien kanssa.
Neuvostoajan ongelmien syy oli rakenteissa. Työprikaatit menivät pellolle vuorolistan eivätkä sään mukaan. Puitua satoa hupeni kuljetuksissa.
Kaukasiassa näin vilja-autoja, joiden lavalaudoituksessa oli jyvää leveämpiä rakoja. Varastotappioitakin tuli puutteellisen kuivauksen vuoksi. Kollektiivinen vastuu oli kollikissan vastuuta.
Karua kerrottiin uudemmastakin ajasta. Peltoihin oli jo hallintaoikeuksia, mutta viljelemisen järkevyys arvelutti.
Miksi siis tehdä enemmän kuin on hengenpitimiksi pakko?
Osaisiko? Saisiko jostain siemenet ja muut tuotantopanokset? Jäisikö sadosta mitään itselle varkaiden verotuksen jälkeen?
Yksityistetyn tuotannon ongelmia eivät selitä kolhoosiopit. Jokaisella tuottajalla on vastuu. Mutta se ei riitä. Vastuun kantamiseen tarvitaan motiivi. Ja motiiviin tarvitaan omaisuudensuoja.
Yrittäjätuttavani selvitti taannoin tytäryhtiön perustamista Pietariin. Motiivi hiipui, kun selvisi, että omaisuudensuojaa koskeva lainsäädäntö oli Venäjällä olematon.
Kun Suomen viljelijäsukupolvet ovat raataneet, heidän ainoa motiivinsa ei ole ollut selvitä hengissä talven yli. He ovat raivanneet, ojittaneet ja parantaneet maaperää, opiskelleet uutta ja siirtäneet tietojaan lapsilleen.
Tehneet kaiken tuon, jotta tulevilla polvilla olisi helpompaa. Tieto omistuksen pysyvyydestä on ajanut heitä toimimaan tulevaisuuden hyväksi. Perustuslaissa turvatun omaisuudensuojan ansiosta Suomi on pystynyt ruokkimaan kansan ja vaurastumaan metsillään.
Rajan takana on toisin. Muualta Karjalaan siirretyllä väellä ei ole ollut ylisukupolvista paikallistietoa. Eikä luottoa siihen, että seuraavat polvet saisivat asua samoilla konnuilla.
Jos maatilkun omistaisikin, niin ei voi tietää, kenelle ja milloin se siirtyy seuraavaksi. Miksi siis tehdä enemmän kuin on hengenpitimiksi pakko?
Omaisuudensuoja voidaan murtaa meilläkin, jos yleinen etu vaatii. Joissakin tilanteissa se on aidosti tarpeenkin yhteiskunnan arvojen turvaamiseksi.
Paljon enempäänkin on intohimoja. Maiden ja metsien käyttöä sivuavaan lainsäädäntöön näyttää koko ajan tulevan sellaista uutta, jossa viimekäden päätösvalta omaisuuden käytöstä on siirretty yhteiskunnalle.
Motiivi ja moraali ovat aisapari. Jos toinen aisa murtuu, ei toisellakaan tee mitään. Omaisuudensuojan vaivihkaisella rapautumisella voi olla ilkeitä seurauksia.
Toivoa sopii, että päätäjillä olisi kulttuurista viisautta nähdä se.
Kirjoittaja on aprikointia harrastava kesäiisalmelainen.
eskelinen.unto@gmail.com