Jorma Tikkasen vapaa sana: Mahottomat ja tavan einarit – "Haaveet elämästä tanssilavojen Eino Gröninä hiipuivat jo äänenmurrokseen"

Jorma Tikkanen

Jorma Tikkanen

Meitä on kolmea sorttia.

On mahottomia. On niitä, jotka tekevät lähes mahottomia. Ja sitten on meitä normi einareita.

Haaveet elämästä tanssilavojen Eino Gröninä hiipuivat jo äänenmurrokseen. Unelma elokuvien ensirakastajasta pussailemassa Anneli Saulia jäi rooliin koulun joulunäytelmän takarivin kuorolaulajana.

Atleettiset elätelmät liikunnanopettajaksi hukkuivat tietoon, että kokeissa pitäisi oikein uimalla uida. Oma räpiköiminen oli vain hieman käsipohjaa jalostuneempaa.

Päätin siis olla tähtäämättä esiintymislavoille. Toki taiteilijain boheemielämässä olisivat ryyppääminen ja irtosuhteet olleet normi arkea, mutta pääsipä tuota kaljaa killittämään harrastejalkapalloilijanakin.

Näin olympiakisojen ja Suomen pikkuriikkiseksi kuihtuneen urheilumenestyksen aikaan voi voimaa pettymysten keskelle hakea Elmo-tarinoista.

Kerran olin lähellä menestyä korkeushyppykisassa.

Juhani Peltosen sankarihahmo esimerkiksi voitti satasen olympiafinaalin, vaikka ehti matkalla kaatuakin.

Mutta elmot ovat niitä mahottomia.

Omaan poikasen mieleeni teki suuren vaikutuksen Asko Pesonen, joka Kiuruveden urheilukentällä harjoitellessaan ponkaisi sisäjalan tyylillä kerta toisensa jälkeen korkealle, lähemmäs kahta metriä.

Hurjan uljaita olivat Askon hypyt pikkupojan kovin matalasta horisontista katsottuina.

Äskettäin sain kunnian jututtaa Askoa. Kehkeytyi kuva monipuolisesta urheilun lahjakkuudesta, joka olisi pärjännyt useammassakin lajissa huipulle asti.

Parhaiten muistetaan 178-senttisen Pesosen hypänneen omanlaisensa ”mahottoman” ylittäessään 217 senttiä, huimat 39 senttiä yli oman pituutensa – kierähdystyylillä, jota ei enää käytetä.

Yritin tietysti imeä posket lommolla ponkaisuvoimaa Pesosen hypyistä.

Imu jäi huonoksi. Oltiin aikuisina yhtä pitkiä, mutta oma ennätykseni oli pikemminkin 39 senttiä vähemmän kuin mittani.

Kerran olin lähellä menestyä korkeushyppykisassa. Sanomalaisten olympialaisissa hätyyttelin jo mitalisijaa, mutta sääntöjä muutettiin juuri, kun aloin käsi pystyssä tuuletella.

Ei olisikaan saanut ponnistaa kahdella jalalla, muka ”sukeltaa”. Laskin käden, nostin kytkimen. Urheilu huipulla on epäreilua.

Vesilajit eivät sitten yksinkertaisesti ole minua varten. Mitään ylentävää on niistä kokemuksista hankalaa löytää.

Ei auta, vaikka vesi on jäässä. Suvun pilkkikisoissa olin toki kunkku, mutta vain varttitunnin. Nostelin ylpeästi elehtien jäälle kolme ahventa.

Johdin kisaa, mutta siihenpä se saalis jäikin. Sintitkin piru vie pettivät, ja potkivat muiden toukkia nuuskimaan.

Seisottava vesijetti nakkeli veteen ennen kuin ehdin edes seisomaan. Sittenpä vaihtui jetti istuttavaan ja tuli lupaus, etten saa sitä ”kaatumaan sitten millään”.

No kanttailin oikein kunnolla ja kumolleenhan se kupsahti. Se paholaisen kone karkasi ulapalle, itse räpiköin hyvin hitaasti kohti rantaa.

Pelastajat luulivat minuun sattuneen. Ei, ei sattunut, mutta just olin ostanut uudet kumpparit. Olisivat voineet hätäisiä liikkeitä kroolatessa pudota järven pohjaan.

Sillä mieluummin jään ilman kovan miehen mainetta kuin Nokian laatukumppareita.

Kirjoittaja on (liian) pitkän linjan lehtimies.

into.tikkanen@gmail.com

Kommentoi