Senni Martikaisen Vapaa sana: Kenen ehdoilla kaupunkia rakennetaan?

Senni Martikainen

Senni Martikainen

Katsoin viime viikolla David Lynchin ohjaaman Elefanttimiehen vuodelta 1980. Koskettava mustavalkoinen elokuva kertoo Joseph Merrickistä, joka kärsii vaikeasta kudossairaudesta. Merrickin epämuodostunutta kehoa myydään sirkushuveja kaipaavalle kansalle ”elefanttimiehenä”, jota tullaan katsomaan ja pelästymään friikkisirkukseen.

Tarinan edetessä päähenkilö rohkaistuu, saa tukea häntä hoitavalta lääkäriltä ja ymmärtää, että ihmisoikeudet kuuluvat myös hänelle - hän on ihminen, ei häkissä pidettävä eläin.

Sydäntä särkevintä on, että elokuva perustuu tositapahtumiin. 1800-luvulla elänyt ja harvinaista syndroomaa sairastanut John Merrick oli vaikeasti vammainen ihminen, jota esiteltiin yleisölle.

Kaukana on onneksi se aika, kun erilaisista sairauksista kärsiviä ja vammaisia ihmisiä mentiin katsomaan viihdetarkoituksessa.

Tänä päivänä on jo parempi ymmärrys siitä, että vammaisuudesta ja toimintarajoitteista huolimatta jokainen voi elää mielekästä elämää - tai ainakin sen pitäisi olla mahdollista.

Vaikka toisten ihmisten ominaisuuksille ei naureta enää sirkuksissa, vammaiset ihmiset kohtaavat edelleen syrjintää. Vammattomana on vaikea edes huomata arkipäiväisen elämän rajoitteita kuten korkeita kynnyksiä, selkokielen tai pistekirjoituksen puutetta, huonoa akustiikkaa tai sopivien tukipalveluiden puuttumista.

Vammaisuudessa ei ole mitään hävettävää tai piilotettavaa.

Syrjintä ulottuu myös fyysisen ympäristön ulkopuolelle esimerkiksi olettamuksiin, ennakkoluuloihin ja kielenkäyttöön.

Ennen koronapandemiaa Vihreä liitto oli järjestämässä isoa kokousta Iisalmeen. Majoituspaikkoja varatessa selvisi, että yhdessäkään Iisalmen hotelleista ei ole täysin esteetöntä invahuonetta.

Pyörätuolia käyttävät eivät voi majoittua kaupungissamme ilman kohtuutonta ennakkovalmistautumista.

Korona perui lopulta kokouksen, mutta jäi jäljelle myös pettymys - kuinka moni muukin kokous jää järjestämättä Iisalmessa tämän takia?

Esteettömyysremontteja tarvittaisiin myös muualle kuin majoituspaikkoihin. Esteettömässä ympäristössä on kyse aivan kaiken ikäisten mahdollisuudesta liikkua ja oleskella.

Pääseekö pyörätuolia käyttävä kynnyksen yli? Onko rantareitillä riittävästi levähdyspaikkoja?

Mahtuuko kapeilla käytävillä liikkumaan lastenvaunujen tai rollaattorin kanssa? Jos Iisalmessa haluaisi siirtyä pyörätuolin kanssa yöelämään, ei juhlivalle jää vaihtoehtoja. Oikea kysymys lieneekin, kenelle kaupunkia rakennetaan: kaikille vai rajatulle joukolle?

Vammaisuudessa ei ole mitään hävettävää tai piilotettavaa. Se ei tee ketään vajavaiseksi tai huonommaksi. Jo kielenkäytöllä ja sanavalinnoilla voidaan viestittää, että vammaisuutta ei tarvitse peitellä tai pelätä kuten Elefanttimies-elokuvassa.

Kuka tahansa meistä voi saada elämän varrella väliaikaisen tai pysyvän rajoitteen. Vasta silloin huomaa, miten pienillä asioilla voidaan muokata esteetöntä ja saavutettavampaa ympäristöä. Sellaista ympäristöä, jossa kaikki ihmiset huomioidaan rajoitteista huolimatta.

Kirjoittaja on 23-vuotias kaupunginvaltuutettu (vihr.) ja kansanedustajan avustaja Iisalmesta.

senni.martikainen@hotmail.com

Kommentoi