Riikka Kuosmasen vapaa sana: Jokainen olkoon omanlaisensa - "Sille saa nauraa, se tiedetään jo pienenä. Vanhempana kukaan ei halua olla sellainen"

Riikka Kuosmanen

Nostan esiin ihmistyypin, joka kohtaa sortoa ihan joka päivä kenenkään siihen puuttumatta.

Sille saa nauraa, se tiedetään jo pienenä. Vanhempana kukaan ei halua olla sellainen. Lehdet ovat pullollaan vinkkejä, kuinka olla vähemmän sellainen ja jokainen tietää, että se on taakka verovaroille.

Me lihavat joudumme mahan taputtelun lisäksi kestämään häpeää, jota kannamme sisällämme jatkuvasti. Kun joku kysyy, olenko taas raskaana, minä häpeän. En, on vaan jäänyt punttisali viimeiset kolme vuotta välistä.

Loin tuossa ihmisen, ei sen kummempaa. Ihan perusjuttu keholle ja mielelle. Mielelle, jonka suhde ruokaan, ja vähän muuhunkin, on kieroutunut.

Lapsuuskuvista katsoo laiha, iloinen lapsi. Ala-asteella diagnosoitu reuma takasi sen, että alkoi nivelet lahoamaan ja pää hajoamaan. Pelasin kuitenkin koripalloa.

13-vuotiaana pituutta oli kertynyt 176 senttiä ja painoa huimat 48 kiloa. Olin jäätävä läski, jouduinhan käyttämään L-koon vaatteita, kun muut vielä veteli XS-koossa.

Linkin B:ssä jos herkkuja syötiin, oksennettiin ne kollektiivisesti ulos myöhemmin. Onneksi tätä ei kohdallani jatkunut kovin kauaa, kun musiikki toi ilon elämään terveyden pettäessä ja urheilun jäädessä.

Vuonna 2019 olin laihtunut kymmenen kiloa ja tavoitepaino oli lähellä, kun pommi iski. Raskaana? Minä? Enhän minä nyt. Enhän minä osaa.

Maha kasvoi ja kiloja kertyi. Ensin diagnosoitiin IBS, sitten vaikea-asteinen masennus ja post-traumaattinen stressihäiriö. Suurin osa ihmisistä hävisi ympäriltä. Osa lähti mukaan nimittelyyn, jonka olin itse aloittanut. Ei tuo pärjää. Ei tuo osaa.

Olisin kipeimmin tarvinnut tukea ja apua, mutta jäin lähes yksin.

Lohturuoka jäi kaveriksi. Kauhuissani tulevaisuuden näkymistä kauhoin jäätelöä naamaan nopeammin kuin Bolt rullaa.

Töihin palatessa valvoin yön ja mietin, mitä päälle, etten näyttäisi niin lihavalta. Tajusin, että ei vanhat vaatteet päälle mahdu eikä uusillakaan tätä pötsiä peitetä.

Mietin tätä edelleen iltaisin. Sitten itken hieman ja otan palan suklaata, se vähän lohduttaa.

Menin kirpparille, toiveissa kiva reissu. Kirpparin täti kysyi, milloin sun lapsi syntyy. Syntyi jo, sanoin. Milloin se syntyi, jatkoi vielä. No yli vuos sitten, murahdin. Sen jälkeen tajusi olla hiljaa.

Ulkona on helle, menen ulos villatakkiin kääriytyneenä ja pinnistän mahaa niin paljon sisään kuin pystyn. Hävettää ja ahdistaa. Kuka seuraavaksi sivaltaa viiltävän kommentin.

Jokainen läski tietää olevansa läski. Aikakautemme ansiosta myös aika moni laiha kuvittelee olevansa läski. On tutkittu, että myös miehillä syömishäiriöt ovat lisääntynyt ulkonäköpaineiden kasvaessa.

On silti poliittisesti epäkorrekteinta olla lihava nainen. Olen siis alinta kastia tässä rotuerottelussa.

Onneksi terapiassa opetellaan armollisuutta ja haistatetaan paskat muiden mielipiteille.

Kirjoittaja on Savon Median lehdissä työskentelevä kesätoimittaja.

Kommentoi