Oona Seppäsen vapaa sana: Jalkapallohulluus iski miesten EM-kisojen myötä

Oona Seppänen

Olen löytänyt itseni useampana iltana istumassa nojatuolissa katsomassa televisiosta urheilua. Olen jännittänyt ja pidättänyt henkeä miten pelissä käy sekä myötäelänyt maaleja ja loukkaantumisia. Ja puhun nyt siis miesten jalkapallon EM-kisoista.

Urheilun katsominen on yhtä aikaa upeaa ja aivan kamalaa. Suomi–Belgia-ottelua katsoessani minun piti kompensoida jännitystä lukemalla välillä Volter Kilven verkkaisesti etenevää romaania Alastalon salissa.

Jalkapalloinnostustani selittää kymmenvuotinen urani Klubi-36:n vasurina. Mutta kun pelit loppuivat 16-vuotiaana, loppui myös kiinnostus lajin seuraamista kohtaan.

Aiemmin kävin livenä katsomassa sekä miesten että naisten maajoukkuetason pelejä. Parhaiten on jäänyt mieleen miesten Suomi–Belgia-ottelu Olympiastadionilla, jossa vieraili myöhemmin suureen kuuluisuuteen noussut Bubi-huuhkaja.

En siis sinänsä ihmettele, että olen innostunut juuri jalkapallosta. Enemmän ihmettelisin jos seuraisin sohvaan naulittuna vaikkapa golfia. Mutta olen silti ihmeissäni, että seuraan urheilua ollenkaan. Onhan kodissani Turussa televisio edelleen kytkemättä antennijohdolla ja töllöstä näkyy vain suoratoistopalveluita eli sarjoja, elokuvia ja luontodokumentteja.

Nyt Iisalmessa vanhempieni luona majaillessani television ruutuaikani koostuu vain jalkapallosta sekä satunnaisesti James Bondeista.

Mitä sitten tapahtuu, kun finaali pelataan ja jalkapallo loppuu?

Ja arvatkaa mitä? Kun käväisin Turussa rokotusmatkalla, virittelin telkkarista näkyviin mitäs muutakaan kuin jalkapalloa.

Naiivi huoli herää sisälläni: Mitä sitten tapahtuu, kun finaali pelataan ja jalkapallo loppuu? Pitääkö minun tilata joku maksullinen kanava, jotta voin potkupallon katsomiskiintiöni täyttää?

Jospa nämä kisat eivät sentään tehneet minusta niin urheiluhullua.

Olen silti ihan tyytyväinen tähän urheilusta kiinnostuneeseen minään. Urheilu tuo iloa, jännitystä, luo yhteisöllisyyttä ja on oikein kivaa ajanvietettä – jos pelejä ei ota liian vakavasti.

Samaa voisi sanoa Pridesta, josta on Iisalmen Sanomien sivuilla nyt puhuttu. Moninaisuuden ja tasa-arvon juhla on iloinen asia, kunhan sitä ei ymmärrä väärin. Jostain syystä sateenkaaret saavat monet ärsyyntymään, vaikka ihmisoikeuskysymykset ovat meidän kaikkien asia.

Jalkapallon puolella toivoisin myös tasa-arvon liikettä. Urheilu edelleen jaotellaan toisinaan urheiluksi ja naisten urheiluksi. Naiset jäävät edelleen enemmän sponsoreita ja palstatilaa saavien miesten jalkoihin. Huolestuttavan moni media kirjoittaa "Suomen jalkapallomaajoukkueesta", vaikka sellaista ei ole olemassakaan. On naisten jalkapallomaajoukkue Helmarit ja miesten jalkapallomaajoukkue Huuhkajat.

Toivottavasti urheilusta tehtäisiin yhtä iso spektaakkeli, kun suomalaiset naiset ottelevat seuraavan kerran arvokisoissa. Sillä tämä joka tuutista pursuava Huuhkajat-pöhinä on onnistuneesti saanut myös tämän jalkapallohistoriansa unohtaneen siirtymään takaisin lajin pariin.

Kirjoittaja on Iisalmen Sanomien kesätoimittaja.

oona.seppanen@media.fi

Kommentoi