Anna Fältin vapaa sana: Juon ja kävelen – "Mieleesi saattaa ehkä tulla, että tarkoitukseni on vain valittaa"

Anna Fält

Anna Fält

Myönnän auliisti että minua kyllä ärsyttää monikin ilmiö nyky-yhteiskunnassamme, mutta usein ne tuntuvat olevan ne pienen pienet asiat, jotka ärsyttävät oikein erityisen paljon.

Siksipä kirjoitan oikein kokonaisen kolumnin aiheesta, heti alkuun siis vali-vali -varoitus, mieleesi saattaa ehkä tulla, että tarkoitukseni on vain valittaa, mutta tarkistellaanpa asiaa vähän tarkemmin.

Yksi näistä kestoinhokeistani ja ärsytyksen aiheistani on tapa puolijuoksussa hörppiä take-away -kahvia.

Tekee mieli huutaa “Pysähdy nyt edes maistamaan miltä se oikeasti Maistuu!” kiireisille kaupunkilaisille jotka ryntäävät bussiin/ratikkaan/junaan/taksiin kofeiinia tankaten.

Se ajatus, että elomme on mennyt niin kiireiseksi ja arkemme niin mahdottomaksi pyörittää, että kahvikin pitää juoda juosten saa minut todella miettimään perusarvojamme.

Mietin japanilaisia ja kiinalaisia teeseremonioita, jotka voivat kestää tunteja tai työpaikkojen pitkäksi venähtäneitä kahvipausseja.

Ennen aikaan, jos tuli vieras niin hommat keskeytettiin ja keitettiin kaffit.

Sitten seurusteltiin, vaihdettiin kuulumiset. Nykyään meillä tuntuu olevan jonkinlainen illuusio kontaktista koska soittelemme ja viestittelemme jatkuvasti kaikenlaisten laitteiden välityksellä, mutta jonkun asian äärelle pysähtyminen tuntuu olevan harvinaislaatuinen luksustuote.

Mietin tapaamme selailla sosiaalista tai tuijottaa töllöä mediaa tuntitolkulla ja samalla valittaa että tunteja on vuorokaudessa niin vähän.

Tuntuu kuin pysähtyisimme väärien asioiden äärelle kun viimein pysähdymme, lopenuupuneina tuijottamaan kun on suoritettu koko päivä.

Juon itsekin teetä tätä kolumnia kirjoittaessa, eli juon ja työskentelen, en ottanut tee-taukoa vaan hörpin lauseiden välissä.

En siis millään tavalla halua tuomita sitä kiireessään take away -kahvin ostanutta, olen itsekin niitä aikoinaan ostanut lukemattomat määrät!

Mutta peräänkuulutan jonkinlaista tietoisuutta tekemisistään.

Onko ihan pakko tehdä aina montaa asiaa yhtä aikaa, onko pakko mennä mukaan massapsykoosiin joka väittää että koko ajan on hirvittävä kiire?

Voisiko tilata kahvin, juoda sen rauhassa, nauttia hetkestä ja sitten palata virkistyneenä säntäilynsä pariin (kenties vielä huomata ettei ihan niin hirmuisesti tartte säntäillä…)?

Samaan ärsytyskategoriaani laitan ihmisryhmän “Tupakoin ja ajan polkupyörällä”.

Jos meinasit sen röökin polttaa niin pysähdy nyt edes nauttimaan siitä… Ja vielä astetta pahempi: “Ulkoilutan koiraa pyöräillen ja tupakoiden yhtä aikaa”, siis apua: jos olet lemmikin päättänyt ottaa niin vietä edes vähän aikaa sen eläinraukan kanssa.

Ja näitä ilmiöitä ovat kaupungit pullollaan: Me koetamme optimoida aikamme ja olla niin pirun tehokkaita koko ajan.

Mutta oma pikku ei-minkäänlaiseen-tieteeseen-pohjautuva teoriani on että tällaisessa tilanteessa nakertaa niin sanotusti omaa oksaa millä istuu: olemme vain tehottomampia jos emme ymmärrä pysähtymisen, paussin, tauon, läsnäolon, keskittymisen yhteen asiaan kerralla, arvoa.

Kirjoittaja on laulaja, kansanmuusikko ja kulttuurityöntekijä.

info@annafalt.com

Kommentoi