Lukijan kirjoitus: Hiihtokilpailuissa

”En oikein pärjännyt ampumahiihdossa kun pelkäsin kiväärin pamausta aina.”

Aikoinaan sukset tehtiin itse koivusta höyläämällä ja tervaamalla. Katja Luoma

Lasa Nissinen, hiihtäjä

Se ikäluokka mihin kuulun on syntynyt sukset jaloissa, tai melkein.

Syrjäkylillä talvella nuorilla oli ainut kulkeminen nopeammin talvella hiihtäen. Suuret ikäluokat takasivat sen, että kouluun mentiin aina talvella hiihtämällä. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Kotiin kun koulusta palattiin, sukset jalkaan ja mäkeen. Nuoret ja lapset kokoontuivat lumeen kasatun hyppyrimäen juurella.

Ostosuksia ei lapsena näkynyt, ne tehtiin koivusta höyläämällä ja tervaamalla. Varpaallinen oli siteiden paikalla ja sauvoina oksattomasta männystä tehdyt. Varmaan neljän ikäisenä siinä pihamaalla ensivedot tuli otettua.

Ensimmäiset ostosukset olivat Karhun tehtaan tekemät kokopuusta valmistetut lapuskat. Rottinkisauvat, joihin sommat tehtiin itse saappaanvarresta nahkaa leikkaamalla ja niittaamalla jo kouluaikoina.

Heikkoja ne ensimmäiset sukset olivat kestämään. Mutta koulumatka metsiä pitkin kolme kilometriä niillä taaperrettiin. Tien kautta kansakouluun olisi ollut 12 kilometriä.

Ensimmäiset monot sain 12-vuotiaana joulupukin tuomana ja siniset karhun sukset. Niistä oltiin iloisia, ja taidettiin velipojan kanssa nukkuakin niiden vierellä. Käret niistä katkaistiin koulun hyppyrimäessä ja kotona tuli palautetta. Mutta peltisestä kahvirasiasta tehdystä paikasta käret naulattiin takaisin. Usein ne jäivät karnittamaan, mutta eteenpäin mentiin.

Aina rohmuttiin lusikat.

Kylillä pidettiin hiihtokilpailuja ja kumikengissä ne usein voitettiin. Sitä ihmetteli kylän kauppiaskin vuolaasti.

Talvet taittuivat hiihtämällä ja joissakin naapurikylissä saimme kilpailukiellon. Ei tobingista vaan kun aina rohmuttiin lusikat voittamalla kilpailut. No menoa se ei haitannut.

Koulua edustettiin sitten enemmin Ylä-Savon alueella. Pärjättiin usein mukavasti. Kun sain ensimmäiset Järvisen erikoiskilvat niin johan lipi lensi. Köyhässä kodissa jos ei ollut muuta uutta niin kahvilusikat ainakin. Tummuivat kylläkin vaan takapuolella oli monesti 1-palkinto.

Ukilla oli Rukajärveltä tuomisinaan sotasukset, ja ihmeteltiin, kun kärjet oli molemmissa päissä. Sodan käynyt pappa kertoi, että kun sieltä lähettiin pois ei kerennyt suksia kääntää. Neuvostoliiton kanssa käytävällä ystävyysottelulla kun oli se piirre, että ampuivat kovilla.

Kansakoulun jälkeen jäi hiihtäminen moneksi vuodeksi, kun alkoi kiinnostaa per-sukset. Mutta intissä Kainuun prikaatia piti edustaa jopa ampumahiihdossa. Olin prikaatin kovimpia hiihtäjiä vaikka oli urheilukomppania. En oikein pärjännyt ampumahiihdossa kun pelkäsin kiväärin pamausta aina. Pystykorva oli niin rekyylitön että olkapää meinas mennä sijoiltaan. Viimeiseksi tultiin ja everstillä Kainuun tykkihallissa ei ollut kehuttavaa. Ei haitannut kun sain kultaisen merkin ja kuntoisuusloman. Olin kuitenkin prikaatin 11. paras ja miehiä oli puolitoistatuhatta.

Hiihtämisestä jäi veto päälle. Se on ykköslajini nykyisinkin talvella. Lapin reissut on olleet ennen koronaa se talven kohokohta, kiitos Iisalmen Ladun. Nyt kun joutaa ja viitsii niin ladulle on mielevän mieli. Kun harrastuksessani voitelen iisalmelaisten suksia niin monesti siinä ihmettelen kun ukolla on huippusukset ja vaimolla vaatimattomat läpyskät.

Onkohan siinä pelko, että emäntä hiihtää karkuun...?

Kommentoi