En olisi halunnut järjestää äitini hautajaisia kahdesti - koronavirus näyttää ihmiselle ihmisen paikan

En olisi halunnut järjestää äitini hautajaisia kahdesti.

Kari Angeria

On kevään ensimmäisiä päiviä. Aurinko paistaa kirkkaasti lähes pilvettömältä taivaalta. Hautausmaa näyttää hiljaisuudessaan arvokkaalta leposijalta.

Meitä piti olla täällä paljon enemmän, mietin. Äitiäni ovat hautaamassa hänen sisarusten lisäksi meidän nelihenkinen perheemme. Eihän sen näin pitänyt mennä.

Ehdin järjestää hautajaiset noin viidellekymmenelle hengelle. Muistotilaisuus oli sovittu, pitopalvelu tilattu ja sukulaisille sekä ystäville ilmoitettu. Hieman yli viikkoa ennen tilanne muuttui. Korona-aika alkoi Suomessa. Järjestin hautajaiset kokonaan uudelleen, mutta tällä kertaa 10 hengelle.

Hautajaisjärjestelyt olivat tuntuneet jo ensimmäisellä kerralla raskailta. Toisella kerralla huomasin viivytteleväni, vaikka aikataulu oli tiukka. En olisi halunnut enää toista kierrosta. Yksikin oli riittävän tuskallinen ja raskas.

Ihmisen halu ja tahto. Niitä olen miettinyt paljon. Moni ystävä ja läheinen olisi halunnut tulla jättämään äidille hyvästit. Äiti auttoi monia. Tätini kertoi joskus äidilleni, että hänen tyttärensä oli valitellut, että kukaan ei soita koskaan hänelle. Äitini alkoi soitella siltä seisomalta. Äiti näytti rakkauttaan teollaan ja ajankäytöllään. Nyt moni olisi halunnut kunnioittaa äitini muistoa ja jättää hyvästit. Halu ja tahto eivät aina riitä. Nyt maailman tahto oli vahvempi.

Koronavirus näyttää ihmiselle ihmisen paikan. Kaikessa kauheudessaan se on tervetullut opetus. Maailmaa ei voikaan hallita eikä elämän arvaamattomuutta kahlita, vaikka linnoittautuisi taajama-alueen omakotitaloon hyvän kotivakuutuksen ja tila-auton kanssa.

Maailma voittaa aina, ja silloin ihmisen tehtävä on sopeutua, koska niin elämä tekee. Vaikeuksia kohdatessaan se sopeutuu, joskus kuihtuen, joskus kasvaen ja kehittyen.

Niin vaikeaa kuin se meille ihmisille on hyväksyä, me olemme osa samaa elämää.

Emme siitä erillisiä tai irrallisia. Elämä on meissä ja me olemme se.

Kuolema tuli minua lähelle äitini kuoleman kautta. Nyt koronavirus pitää sen vierelläni, kun seuraan työssäni viruksen etenemistä. Se on hirvittävän surullista ja kauheaa sekä samalla yksi parhaista asioista, joita minulle on elämässäni tapahtunut. Kuoleman istuminen viereeni tuolille on lahja, vaikka kivulias sellainen.

Kuoleman läheisyys tekee ihmisen kiitolliseksi jokaisesta päivästä, jokaisesta hetkestä. Siksi kuoleman piilottaminen länsimaisissa yhteiskunnissa on rikos ihmisyyttä vastaan. Kuoleman kieltäminen on ihmisyyden syvimmän olemuksen ja rikkauden kieltämistä.

Kuoleman läheisyys ei ole yhtä riemua. Sen rehellisyys on kammottavaa. Se pakottaa katsomaan elämää uudesta näkökulmasta. Entä jos kaikki loppuisi nyt? Olisinko silloin elänyt, kuten halusin? Käytinkö vähäisen aikani oikein? Käytinkö sen itselleni merkityksellisten asioiden tekemiseen ja rakastamiseen, kuten äitini viime vuosinaan?

Kuolema karkottaa kiireen ja pakottaa hetkeen. On vain tässä ja nyt. Jos se ei riitä, mikään ei koskaan riitä.

Mielessäni on nykyään usein tyyneysrukous. Se antaa minulle voimaa ja toivottavasti viisautta.

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."

Sitä voimaa toivon jokaiselle näinä aikoina.

Kirjoittaja on Iisalmen Sanomien päätoimittaja.

Keskustelu