Perussuomalaisten Riikka Purra ilmoitti Ylen vaalitentissä kulttuurin olevan luksuspalvelu, johon menee Suomessa liikaa rahaa. Poliitikot harvoin möläyttelevät vahingossa tyhmältäkään kuulostavia juttuja. Tässäkin tapauksessa lienee ollut tarkoitus liehitellä niitä ihan tavallisia ihmisiä, joiden mielestä ooppera, baletti ja abstrakti kuvataide ovat eliitin ja rikkaiden hupsuja huvituksia, joihin ei pitäisi hassata työläisten verellä, hiellä ja kyyneleillä pyhitettyjä veroeuroja.
Kulttuurin käsitteen tietoinen hämärtäminen on siinä mielessä nurinkurista puuhaa, että kulttuuri on tavallista ja jokapäiväistä. Suurin osa kulttuurista on helposti lähestyttävää ja kaikkien ulottuvilla. On lähes mahdotonta olla törmäämättä kulttuuriin, ellei oikein tosissaan yritä. Musiikki, elokuvat, tv-sarjat ja kirjat ovat kulttuuria.
Jos vastustaa suomalaista kulttuuria, vastustaa samalla Suomea ja suomalaisuutta. Kansallinen identiteettimme ja siten koko kansallisvaltiomme olemassaolo on pitkälti rakentunut määrätietoisen kulttuurityön pohjalle. Kirjallisuutemme, musiikkimme ja kuvataiteemme kuolemattomat teokset ovat osaltaan luoneet ja vahvistaneet kuvaa Suomesta ja suomalaisuudesta. Kansa ilman omaleimaista kulttuuria ei ole kansa lainkaan. Kulttuuri on, elää ja voi hyvin meissä jokaisessa, sillä jos emme olisi altistuneet kulttuurille, emme olisi juuri tällaisia.
Väitteet kulttuurin kalleudesta ja rahan haaskaamisesta ovat tuulesta temmattuja. Kulttuurin osuus valtion menoista on ollut pitkään noin 0,8 prosenttia, nykyisin reilut 600 miljoonaa euroa. Turhanpäiväisen menoerän sijaan summaa voidaan pitää erinomaisena sijoituksena, sillä kulttuuriala työllistää suoraan ja välillisesti yli 120 000 ihmistä ja tuottaa pelkästään verotuloina yli 3 miljardia euroa.
Kaikista eniten kulttuuria rahoittavat sen kuluttajat, ja harvassa lienevät ne, jotka eivät kulttuuriin ole koskaan senttiäkään käyttäneet. Onneksi kulttuurin kuluttamiseen ei kuitenkaan liity pakkoa. Onkin huojentavaa, että jos ei tykkää oopperasta, ei oopperaan ole pakko mennä. Ihan itse saa päättää, millaisesta kulttuurista tykkää, mitä kuluttaa ja mihin käyttää rahaa.
Suomalainen kirjastolaitos on erinomainen esimerkki siitä, kuinka kulttuuri on kaukana luksuksesta, vaikka kovasti kirjastojamme muualla maailmassa kadehditaankin. Kirjastojen palvelut ja aineistot ovat kaikkien käytettävissä sukupuoleen, ihonväriin tai uskontoon katsomatta. Satsaukset kirjastoihin, siis kulttuuripalveluihin, eivät ole rahan haaskausta ja luksusta vaan demokratian, sivistyksen ja yhdenvertaisuuden edistämistä.
Kaikki kulttuuri ei sovi kaikille, mutta varmasti jokaiselle löytyy jotain. Kulttuuri ei ole lyömäase, eikä se saa olla vain juhlapuheiden korulauseita. Kulttuuri on läsnä aina ja kaikkialla, ja suomalaisen kulttuurin tukeminen ja edistäminen on yhtä kuin suomen ja suomalaisuuden arvostaminen. Kulttuuri kuuluu meille kaikille.