Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Mielipide | Murheellisten laulujen maa – 60-luvulla kaikki muuttui

Pöytälaatikon pimennosta löytyy vanha 60-luvun koulutodistus. Aika on sirotellut kultapölyä ”tokarin” päälle, siksi se vähän kellertää. Näkyy seuraavia aineita: Käytös, huolellisuus ja tarkkaavaisuus, uskonto, äidinkieli, lukeminen, matematiikka, laulu... Miten lie nykytodistuksissa?

Niin, laulu. Siitä tulee mieleen muuan laulutunti eräässä vanhassa punatiilisessä kansakoulussa. Piirrettiin jotain 60-luvun puoliväliä. Oltiin neljäsluokkalaisia. Oli menossa laulutunti, jonkinlainen laulukoe kaiketi. Istuttiin ruodussa pitkillä penkeillä juhlasalissa. Tytöt ja pojat. Harmoni pimputti sulosävelmiä. Juhlasalissa lemahti vielä vienosti edellisen voimistelutunnin hiki ja sukkamehu. En muista mistä kapina alkoi ja kuka sen aloitti. Joka tapauksessa suurin osa luokastamme äkäytyi laulamattomiksi. Ei tietenkään kiltimmät. Ei pihaustakaan kuultu kapinallisen suusta. Miesopettaja katseli aikansa, sitten naama karahti punaiseksi kuin aapiskirjan kansi ja hän uhkasi tipauttaa laulunumeron neloseksi. Vähänkös se meitä pojankosseja harmitti. Välitunnilla vain naureskeltiin. Lisäksi orastava äänenmurros aiheutti sen, että oma ääni kuulosti lähinnä sonnivainajan örinältä.

Musiikkimaailmassa tapahtui muutenkin kummia. Outoja sävelmiä kantautui jostakin Liverpoolista tänne Taka-Surkeen kylälle asti. Saati kouluumme. Rummut kumisivat etäällä, rautalanka rämäkehteli. Vanhimmat ja koulunkin auktoriteetit kauhistelivat. Tuomiopäivän musiikkia, nyt viimeistään nuoriso on pilalla. Erään luokkamme tytön koululaukkuun ilmestyi oudolta kalskahtavia vierasperäisiä nimiä: Paul McCartney, George Harrison, John Lennon... Mutta rock ja rautalanka oli tullut jäädäkseen. Ja ”biitles”. Biitles-pojat olivat kovin siistejä pitkätukkia ja heidän balladinomaiset biisinsä jäivät ikuisesti elämään. Rock and roll never dies. Myöhempien aikojen rockbändien lavakarisma oli paljon rajumpaa.

Mutta eipä varmaan tullut meidän luokkamme oppilaista kiintotähteä Suomen iskelmätaivaalle. Ei tullut levylaulajaa vaikka olisi salaa harjoitellut keittiössä hellan sähkölevylle. Kaikesta huolimatta radiosta kuuluva vetävä suomi-iskelmä saa jalkaterän vippasemaan, vaikka olisi yksin. Tai mollivoittoinen, niin kuin usein tuppaa olemaan saa emotionaalisen kyyneleen vierähtämään poskelle. Voi hyräillä mukana näinä arvaamattomina, pelottavinta aikoina. Se ainakin helpottaa. Tarttua laulua niskasta kiinni. Juice Leskinen tiivistää tämän hyvin eräässä runossaan: ”Otin laulun ilmasta kiinni ja kuristin hengiltä. Sitä sanotaan ammattitaidoksi”

Kirjoittaja on Iisalmesta.