Tiellä on kuoppia, reikiä ja uria. Suomen tiet rapautuvat nyt ennätystahtia – tiet ovat nyt huonommassa kunnossa kuin kertaakaan 1990-luvun jälkeen, näin uutisoitiin viime viikolla monessa eri mediassa.
Tämä ei ole meille yläsavolaisille mikään uutinen, sillä teiden kunnon on huomannut itse kukin autolla ajava.
Haastekerrointa lisää entisestään se, että asvaltti on nopeasti kallistunut raaka-aineiden huiman hinnan nousun takia. Tämän seurauksena korjauksiin osoitetut varat riittävät nyt huomattavasti aiottua pienempiin kilometrimääriin uutta asfalttia.
Asvaltin kallistuminen ei kuitenkaan selitä Suomen teiden tilannetta kokonaisuudessaan. Tiemäärärahat ovat olleet riittämättömät jo pitkän aikaa.
Tilanteen korjaaminen vaatii määrätietoista ja pitkäjänteistä työtä. Suomessa on ryhdytty tekemään pidemmän aikavälin suunnitelmia tiestön ja väylien kehittämiseen (Liikenne 12-suunnitelma), joka on erittäin kannatettava ajatus.
Nyt esitetty suunnitelma ei kuitenkaan kohtele meitä itäsuomalaisia reilulla tavalla, sillä suurin osa tulevista rata- ja maantieverkon kehittämishankkeista kohdistuu Etelä- ja Länsi-Suomen alueelle. Tämä ei ole oikein.
Mistä tämä johtuu? Perimmäinen syy on siinä, että tiestön ja väylien kehittämistä katsotaan kapea-alaisesta näkökulmasta, jossa liikennemäärät ratkaisevat. Jokainen ymmärtää, että tämän seurauksena rahoitus ohjautuu Helsinki-Turku-Tampere akselille, koska tuolla alueella asuu eniten väkeä ja lisäksi tuolla alueella on eniten autoja.
Jos rahoituksen kohdentamisessa huomioitaisiin esimerkiksi raskas liikenne, vientiteollisuus, vientitulot sekä ruokaturva, muuttuisi tilanne reilummaksi Itä- ja Pohjois-Suomen maakuntien kannalta.
Tämä tukisi myös merkittävällä tavalla koko Suomen kasvua ja kehitystä. Olemmehan Suomen ruoka-aitta, jossa on vahvaa alkutuotantoa ja elintarviketeollisuutta.
Lisäksi meillä on suuret metsävarannot ja bioenergiapotentiaali, joka edellyttää sitä, että tiestön on oltava kunnossa sorateitä myöten.
Kirjoittaja on Kiuruveden kaupunginjohtaja.