Mielipide | Ulkomailta haetun hoitajan kohtalo: entistäkin enemmän alipalkattu hoitajia

Pirkanmaalle etsitään ulkomaisen sairaanhoitajatutkinnon suorittaneita hoitajia. Heistä koulutetaan joko lähihoitajia tai hoiva-avustajia oppisopimuksella. Lähihoitajakoulutus kestää kaksi vuotta, hoiva-avustajaksi pääsee noin 2–3 kuukauden koulutuksella. (Ilta-Sanomat 13.5.)

Ulkomailta tuodut hoitajat eivät ole ratkaisu suomalaisen vanhustenhoidon ongelmiin. Sen sijaan hoitajien rekrytointi ulkomailta rikkoo vahvasti eettisyyden ja kestävän kehityksen periaatteita varsinkin, kun koulutetut hoitajat saapuvat Suomeen tekemään koulutustaan vastaamatonta työtä. Kun palkkaus tehdystä työstä on vielä matalin mahdollinen, Suomi rikkoo myös Agenda 2030 periaatteita olla mukana poistamassa köyhyyttä Euroopasta. Ulkomailta haettu hoitaja on näin entistäkin alipalkatumpi hoitaja.

Rekrytoijat hakevat ulkomailta ammattiosaajia, sairaanhoitajia, mutta palkkaavat heitä hoiva-avustajaksi tai jopa siivoojiksi. Kyseessä on maksimoitu tuotto ja kikkailu, joka tekee ulkomaalaisesta hoitajasta vain pienen pelinappulan hoivabisneksen ja kansainvälisen talouden kentällä. Tällainen toiminta ei ole oikein, eikä sellaista tule edistää.

Ulkomaalaisten sairaanhoitajien rekrytointi Suomeen ei ole uusi asia. Raportti Sairaanhoitajia Filippiineiltä – Näkökulmia kestävään kansainväliseen rekrytointiin (Päivi Vartiainen, Marja Koskela ja Pirkko Pitkänen, 2018) kertoo asiasta seuraavaa.

Palkkaus on laitettava kuntoon.

Neljän vuoden sairaanhoitajan pääopinnot ja vuoden laillistamisopinnot omassa maassaan suorittaneet filippiiniläiset sairaanhoitajat saapuivat aikoinaan vanhustenhoidon työkentälle tilanteeseen, jossa heidän sairaanhoitajan tutkintoa ei hyväksytty lailliseksi tutkinnoksi.

He eivät voineet toimia sairaanhoitajan tai lähihoitajan tehtävissä vaan heidät kelpuutettiin ainoastaan hoiva-avustajiksi.

Osa filippiiniläisistä sairaanhoitajista opiskeli Suomessa oppisopimuksella lähihoitajiksi, mutta sai edelleen hoiva-avustajan palkkaa. Valmistumisensa jälkeen hänelle ei myöskään saattanut löytyä lähihoitajan toimenkuvaa vaan työskentely jatkui hoiva-avustajana. Myös suomen kieli tuotti monille vaikeuksia.

Hoitajat lähtevät pakoon oman maan köyhyyttä tienatakseen rahaa ja voidakseen auttaa myös läheisiä kotimaissaan. He siirtyvät ulkomaille tekemään koulutustaan vastaamatonta työtä pienellä palkalla. Sitä, että ulkomaalaiset hoitajat voivat olla työteliäitä ja taloudellisesti heikossa asemassa omassa maassaan, ei voi käyttää perusteluna tällaiselle hyväksikäytölle. Sen sijaan tulee ihmetellä, että oman maamme tekemiä suuria virheitä riittävän hoivahenkilöstön ylläpitämisessä ei Suomessa ymmärretä.

Meidän tulee sen sijaan houkutella hoitoalalta poistuneet Suomi-hoitajat takaisin koulutus- ja palkkapolitiikkaa kehittämällä. Sujuvia opintopolkuja ja mahdollisuuksia päivittää osaamista kuin myös mahdollisuuksia opiskella lisätutkintoja, jotta alalla on koko ajan eri alojen osaajia. Pääkaupunki seutu tarvitsee niin hoitajia kuin myöskin osaavia esimiehiä, joten hoitotyön johtamiskoulutuksella on myös kiire.

Vanhustenhoito on ala, joka liian pienillä resursseilla varustettuna viime kädessä uuvuttaa sen työteliäimmänkin taakkansa alle ja kärsijänä on aina silloin potilas.

Suomalaisia hoitajia on valtavasti, mutta työstä on tehty mahdotonta tehdä. Ei kukaan jaksa, kun joutuu hutiloimaan ja juoksemaan koko ajan hoitotyötä tehdessään. Kun hoitajan sydän menee rikki, hän vaihtaa alaa. Kutsumustaan vastaan ei voi toimia. Hoitoalan alipalkkaus on myös syvä ongelma. Palkkaus on laitettava kuntoon.

Kirjoittaja on kansanedustaja (ps.).