Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Vapaa sana | Ei ole enää herkkua Hyvänä Veljenä oleminen

HV. Ei tarkoita Hyvä Veli vaan Haista V…..

Näin aloitti kirjeen esimieheni veliM toivottaessaan tervetulleeksi lehtihommiin vuonna 1978.

Roisia oli silloin toimituksen miehinen huumori. Enempi ujoa nuorta miestä tuolloin hymyilytti kuin vavahdutti.

Nykyään tuollaisen viestin saava herkkähipiä erkkipimiä nostaisi someraivon ja kunnialoukkaussyytteen, saisi migreenin, vatsahaavan, sairauslomaa ja masentuisi elämään sängyn alla ja viltti päällä loppuelämänsä.

Ei ole enää herkkua Hyvänä Veljenä oleminen. Vakaista vaivaa ja vainoa sitä saa tuntea ja selkämystään pitää tarkkailla. Sillä siellä se pikkusielu kyttää.

Kriisijohtaja nykyään empatiaa pursuu ja tasapuolisesti tutkii.

Keskustellen ja kuunnellen selviää, ettei veliS suinkaan tarkoittanut seksuaaliseen kanssakäyntiin siskoS:n kanssa pyrkiä, kun kello kahden aikaan hänelle vatsappiviestiä lähetti ja tapaamista naapurikaupungin hotellissa ehdotti.

Ehkä se mukaan liitetty, yöllisessä julkiasussa otettu selfie olisi voinut jäädä lähettämättä. Sanoi veliS kuitenkin juuri sen otoksen sattuvimmin kertovan, kuinka sitä näissä välillä kryptisissä työasioissakin ollaan haasteiden edessä aseettomia ja alastomia.

Eli ei ollut veliS:llä suinkaan tarkoitus lakanoiden sekaan sukeltaa vaan työn ongelmien kimppuun syöksähtää.

Nykykäsitys Hyvästä Veljestä ei kuvaa oikeaa hyvää veljeä, joka on sisaruksille monen sortin esimerkki, juttujen junailija ja eletyn elämän kokemusasiantuntija.

67,5. Niin paljon yhteisiä vuosia olen tänään pyöreitä täyttävän hyvän veljeni kanssa taaplannut. Sopuisasti ovat vuodet vierineet, mutta eivät aina.

Turpihin meinasi poikasena antaa, vaikka hyvää hyvyyttäni lähdin uusia suksiaan testaamaan. Lähimpään ojaan katkesi Karhusta kärki ja paikatulla suksella saattoi olla jonkin verran hankalampi hiihtää. Mutta tuskinpa olisi Eero Mäntyrannan vauhtiin yltänytkään.

Nahkatakkinsa antoi myytäväksi, kun Leningradiin matkasin. Piti ostaa haitari, mutta loppuivat ruplat, kun piti takki oman ylläpidon kattamiseksi kerrossiivoojalle myydä. Ehkäpä ei olisi Veikko Ahvenaisen veroista hanuristia kehittynytkään.

Eivät suksirikko ja nahkatakin hätämyynti veljessopua lujittaneet, mutta eivät murentaneetkaan. Koetan olla lisää koettelematta.

Kirjoittaja on (liian) pitkän linjan lehtimies.