Jorma Tikkasen Vapaa sana Otetaanpa rauhallisesti – Mitäpä seuraisi siitä, jos vielä Will Smithin tapaan vaimoa puolustaisin

Hengittelisinkö syvään ja hokisin itselleni ”rauhoitu, Jorma rauhoitu”, jos Reinoissa mökin pihaan ilmaantunut järkyttävän iso, viikon ryypännyt mies vaimoani ”vanhaksi harpuksi” suttupartansa takaa luonnehtisi.

En hätiköisi, vaan tarkkaan pyrkisin punnitsemaan sanotun painoarvon ja tulevan toimintani laadun.

Pahasti, kovin pahasti, tuo satunnainen etelän eläjä näin äkkiä ajatellen vaimoa kuvaili, mutta ei passaisi ihan suin päin kuitenkaan tilanteessa kohti hallitsematonta vihaisuutta edetä.

Sillä eihän vaimo oikeastaan enää ihan hirmuisen nuori ole. Ehkä tuo mies yleensä tapaa etupäässä paljon nuorempia ihmisiä ja sillä tavalla erheellisen kuvan vaimon ikääntyneisyydestä muodostaa.

Itse toki näen vaimon ikinuorena ja aika lailla kukoistavana. Eikö vain lie monella ikäisellään ryppyjäkin enemmän.

Ja entäpä harppu. Onko se nyt loppujen lopuksi niin miinusmerkkinen vertaus.

Voisin tietysti toisinkin toimia.

Kovin suloisia ääniä lähtee harpusta, kun sitä vain nuottiviivaston ylä- ja alakäppyröineen hallitseva, koulunsa käynyt ja niille töin antautunut, siististi pukeutunut naisimmeinen näppäilee.

Ja itse asiassa harpun sointuja paljon pahempia ääniä on vaimo minullekin suuttuessaan päästellyt. Hiukka tinkii puistattamaan moisia muistellessa.

Ehkä ei kuitenkaan tuo iso humalainen mies pahaa tarkoittanut. Vitsillä heitti tai ehkäpä oli pelkkä väärinkäsitys.

Sillä ei ole humalainen selvän väärtti, eikä puhe lapanen suussa yhtä selvää kuin ilman.

Joten rauhallisesti pyrin selvittämään tilanteen. Rauhoittelen kohti reinomiestä ryntäilevää rouvaa ja pyrin saattamaan pohtimisen arvoisiksi katsomiani havaintojani hänelle tiedoksi.

Perustelen omaa, näennäistä saamattomuuttani puolueettomuuden hyvillä kokemuksilla ja kipeytyneellä polvella.

Eivät vain tahdo rauhanneuvottelut luontua. Toisella kädellä pitelen vaimoa, toisella koiraa. ”Istu” pyydän vaimoa ja komennan koiraa. Turhaan.

Voi näitä minun vesseleitä. Koiralla on koulutus alussa, mutta vaimolla oikeastaan jo ennen alkamistaan loppunut.

Voisin tietysti toisinkin toimia. Loukkaantua verisesti, nostaa taskussa puristuneen nyrkin ja harkita sen ojentamista reinomiehen leukaperiin.

Mitäpä seuraisi siitä, jos vielä Will Smithin tapaan vaimoa puolustaisin ja paukkaisin läpsyn miehen naamalle?

Vain sen verran saattaisi tuo kännijärkäle vavahtaa, jotta jyräyttäisi vastapallon naamaani.

Kipeää tekisi. Huuli varmaan halki tai silmä mustana.

Tajuttomana siinä ainakin tovin varmaan retkottaisin ja peljästyneenä anteeksi olisin valmis pyytämään. Varmaan arvostaisi reinomies sellaista elettä.

Kääntyisi sitten puhe vaimoonsa, joka oli viime suvena golfopettajansa kanssa lähtenyt yhteisiin reikiin puttailemaan. Siitä oli tämä naisviha luontaisesti kummunnut.

Siinä lopulta kaulakkain kaljapurkit käsissä istuisimme, vaimojamme arvottaisimme ja pienet itkut turauttaisimme.

Ja herättävä olisi lopulta tämäkin tapaus.

Sillä parempi on vaimo mykäksi heränneenäkin aamuvelliä kotopöydässä syömässä kuin gigolon kanssa vierailla kentillä palloa lyömässä.

Kirjoittaja on (liian) pitkän linjan lehtimies.