Kirjoitan tätä yöllä. En saa unta. Maailmanrauha on järkkynyt, uni ei tule silmään.
Elämä ei ole pariin vuoteen ollut sitä millaiseksi olemme sen kuvitelleet. Olemme peittäneet kasvomme maskeilla, että olisimme turvassa. Olemme vältelleet toisiamme ja pitäneet turvavälejä. Elämä on ollut katkolla, siitä on tullut selviytymistaistelua.
Taistelu on hieman erilaista, riippuen siitä missä päin maaplaneettaamme olet sattunut syntymään. Toisilla meistä on pula ruoasta ja puhtaasta juomavedestä. Toiset yrittävät selviytyä luonnonkatastrofeista, kun tulvat ja maanvyöryt vievät heiltä kodin ja sen myötä heidän on rakennettava koko elämänsä uudelleen. Sitten on nämä sodat, joissa ei ole voittajia, on vain häviäjiä.
Maailma on täynnä tuskaa ja ahdistusta, elämämme ovat saaneet synkkiä raitoja. Mutta mitä olemme tänne lapsillemme jättämässä? Vain rikotun ja tuhotun planeettamme kuoren vailla elämää?
Valinta on meidän aikuisten. Kuinka voimme olla niin itsekkäitä, että riistämme jälkipolviltamme elämän ja teemme näin heidän tulevaisuudestaan epävarmuuden täyttämän. Teemmekö sen tietoisesti vai tiedostamatta? Missä on rakkaus, missä inhimillisyys, missä kykymme tuntea empatiaa näitä tulevaisuuden aikuisia kohtaan?
Vähintä mitä voimme tänä päivänä lapsillemme tehdä, on ottaa heidät syliin ja sanoa että rakastamme heitä. Ehkä he saavat voimaa rakkaudestamme ja siitä turvasta jonka voimme heille antaa. Ja näin lapsemme jaksavat paljon paremmin voittaa edessään olevat tulevaisuutensa haasteet, löytäen myös ratkaisut niistä selviämiseen.
Kerava
Mutta mitä olemme tänne lapsillemme jättämässä?