Jorma Tikkasen Vapaa sana Ei hullumpaa – Uskonpa, että lisäkseni moni muukin suhtautuu ylenpalttiseen juoksemiseen hiukan kammoksuen

Onko oikeasti pakko rääkätä itseään juoksemalla, kun muitakin kehon rankaisemiskeinoja on kehitelty.

Uskonpa, että lisäkseni moni muukin suhtautuu ylenpalttiseen juoksemiseen hiukan kammoksuen.

Epäilystä kertoo myös tarina Kuopiosta vuosisata sitten.

Suomen maailmankartalle juosseen Hannes Kolehmaisen harjoituslenkki kulki Niuvanniemen mielisairaalan ohi. Aidan toiselta puolelta katseltiin, kun ”Hymyilevä Hannes” askelsi ohi.

”Ajatko sinä jotakin takaa?”, kyselivät potilaat. ”En”, vastasi Hannes.

Kohta Hannes juoksi takaisin. Ihmetys vain lisääntyi.

Onko oikeasti pakko rääkätä itseään juoksemalla, kun muitakin kehon rankaisemiskeinoja on kehitelty.

”Ajaako sinua joku takaa?”, jatkuivat kysymykset.

Hannes vastasi kieltävästi ja huikkasi juoksevansa ”muuten vain”.

”No oot sitten aijjan viärällä puollella”, arveltiin.

Vuoden vaihduttua läskeille taas luvataan kyytiä, maksalle lepoa ja emännälle hymyä. Yksi vääntelehtii kotoruudun äärellä, toinen litistyy painojen alle kuntosalilla, kolmas notkistaa polvia ottamatta olvia.

Ja sitten on niitä, jotka antautuvat juoksemaan. Lenkkeily kun on ilmaista, maisema vaihtuu, happea piisaa ja kivaa on.

Saattaa askel kuitenkin painaa, painaa ja painaa, vaikka kuinka muistaisi sijoittuneensa kansakoulun kolmannella luokan maastojuoksukisassa kolmanneksi.

Tarina kertoo, kuinka kolmen sortin kestävyysjuoksijat testasivat, kuka taivaltaa nopeimmin sata kilometriä Iisalmesta Kuopioon.

Ratajuoksija romahti matkan varrelle neljässäkympissä kohta Lapinlahden jälkeen, maratoonari pisti pillit pussiin ja lenkkarit narikkaan kuudessakympissä Siilinjärvellä.

Ultrajuoksijan askel alkoi painaa vasta lähempänä Kallan siltoja.

”No voi taatinen. Ei tämä suju. Pittää kääntyä takaisin”, harmistui pitkien matkojen suurnielijä, hörppäsi tilkan Kallavettä ja hipsutteli 90 kilometriä kotiin.

Eli eipä edelleenkään tiedetä, kuka Kuopioon olisi ensin ennättänyt.

”Mitä teet, kun lopetat juoksemisen?”, kysyttiin hölkkäriltä.

”Kaipa ruppeen kävelemmään”, kuului vastaus.

Ei ole juoksijan kuitenkaan pakko suoraan käpästelyyn siirtyä. Kävelyn ja juoksemisen välissä kun on monenlaista etenemistapaa.

Kansakouluvuosina hyppäsi puskista tielle joskus Koks-Väni. Ei edennyt kävelemällä, ei juoksemalla, vaan loikkimalla. Hieman pelottavakin tämä ”Koks!, koks!” huudahdellut vanhempi mies pikkupojan silmissä oli. Mutta ainakin joutuisampi oli Vänin etenemistapa kuin ultramatkojen hipsuttelijan.

Armeijassa piti marssia. Kantapäät olivat rakkoja täynnä jo ampumaradalle mennessä. Tulomatkalla kersantti rääkyi persausten pohjasta alokas Tikkaseen vauhtia, mutta kun ei pystynyt, ei. Ei ollut siihen aikaan edes naissotilaita, joiden perään ehkä olisi puhtia piisannut.

Pallon perässä kuitenkin ravasin vuosikymmenet. Pelattiin myös Siilinjärvellä Harjamäen mielisairaalan kentällä.

”Mittee työ yhestä pallosta tappeletta. Antakee jokkaeselle oma pallo”, neuvoi ohi kulkenut potilas.

Ei yhtään hullumpi neuvo hullulta.

Kirjoittaja on (liian) pitkän linjan lehtimies.