Viime keskiviikkona päivän sana oli anteeksi. Pääministeri Sanna Marin toisteli sitä median edessä useaan otteeseen. Syy anteeksipyytelyyn oli pääministerin viime lauantainen illanvietto korona-altistuneena. Hän sai tiedon altistumisestaan kesken juhlintaillan, mutta myöhemmin annettu kehotus kontaktien välttämisestä ei häntä saavuttanut.
Marin on myöntänyt, että hänen olisi itse pitänyt käyttää parempaa harkintaa.
Anteeksipyytämistä pidetään suotavana ja oikeana tapana toimia, kun on tehnyt tai käyttäytynyt väärin. Tästä huolimatta anteeksi-sanan sanominen on vaikeaa. Yleisempää on harmitella tapahtunutta tai olla pahoillaan käyttäytymisestään.
Anteeksipyytäminen on nöyryyttävää ja se hävettää. Silloin myöntää itselleen ja muille tehneensä virheen, olleensa väärässä ja epäonnistuneensa.
Anteeksipyytäminen on vaikeaa varsinkin politiikassa. Takaraivossa asuu pelko, että anteeksipyyntö vaikuttaa heikkoudelta – tai siltä, ettei ymmärrä tai tiedä asioista tarpeeksi. Tätä tilannetta muut poliitikot voivat hyödyntää, käyttää aseena kilpailussa.
Myös äänestäjät suosivat päättäväisiä ja jyrääviä poliitikkoja. Niitä, jotka eivät muita kumartele, eivätkä virheitään tunnusta. Näin on ainakin ollut – arvot voivat olla muuttumassa.
Yleisempää on harmitella tapahtunutta tai olla pahoillaan käyttäytymisestään.
Monessa arjen tilanteessa anteeksi-sanan sijasta kuulee kirosanan. Se, jos mikä, on noloa ja luo ihmisestä ikävän mielikuvan. Vielä pahempaa on, jos sanoja on lapsi tai nuori.
Aito anteeksipyytäminen ja -saaminen eheyttävät. Varsinkin, kun jokainen meistä tietää oman nuttunsa sisällä, että ei ole lähellekään virheetön ja täydellinen. Silloin sitä ei ole oikeutta vaatia muiltakaan.