Teppo Kulmalan Vapaa sana: Kiitos lehdenjakajille – Me lapset karjumme tuuleen, mutta postiruuhen kokka tietää ja kääntää jo suuntaa.

Teppo Kulmala

Teppo Kulmala

Oli syksyn puhuri.

Oli päivä kuin eilistiistai, jolloin Pirjo Nenola Iisalmen Sanomissa kirjoittaa: ”Puutalo-Iisalmessa oli kaupungiksi tulon jälkeen paljon käsityöläisiä.” Maarit Äyhynmäki puolestaan: ”Sotaa paenneiden evakkonaisten elämäntapa jatkuu edelleen.”

Sain nämäkin takavuosia muistavat mielenkiinnot postiluukusta nykyaikaisena tiistaiaamuna vanhanajan yöunesta herättyä.

Keskiviikkona uutiset ovat toiset, mutta jokin on silti säilynyt yli vuosikymmenien selän.

Maailmaa polttavat aiheet ruuhkautuvat kolumnia pohtivaan mieleen. mutta ykskaks ajattelen, että joku jakoi lehdet tänäänkin.

Näille sanansaattajille omistan pienen kirjoituksen.

Tuoreen lehden kosketus on ainutlaatuinen.

Palaankin toviksi saarelle, jossa olen vekarana tähystellyt vastarantaa.

Mantereelle siitä tulee kilometri. On tuulinen aamupäivä. Näkyykö? Joko? Järvenselän takana veneet erottuvat sateen läpi pieninä mutta houkutuksina. Lähde jo!

Sen sanon yhdelle yönmustalle sanantuojaruuhelle.

Tämä tapahtui silloin kun meillä lapsilla oli vaativa tehtävä hakea ukin postit. Rannassa oli laatikko, mutta mieluummin olimme sanantuojaa vastassa omin nokin.

Isoisä asui isossa saaressa aina ja me lapset hänen luonaan syksyihin saakka.

Iäkäs postintuoja souti manterelta saareen jakopäivinä, maanantai, tiistai, torstai, lauantai. Moottoriveneen hän hankki vasta myöhään.

Toisinaan posti viipyi ja viipyi. Mutta odotuksessa vallitsi maailmojen jännitystä. Tuoreen lehden kosketus on ainutlaatuinen.

Vihdoin vastarannalla aivan kuin liikahtaa. Pian erottuvat airojen nousu ja lasku. Urheiluotsikot lähestyvät. Maailman mailerit saapuvat eilisradion korvista tämän päivän sivuilla silmiin.

Mutta selällä on toinenkin vene. Kuin hätäinen vesilintu. Nostaa nokkaa ylös ja alas. Heittelehtii aalloilla kuin tahdoton. Me lapset karjumme tuuleen, mutta postiruuhen kokka tietää ja kääntää jo suuntaa.

Veneet kohtaavat järvellä. Tuuli halkoo niitä erilleen. Kohta ne ovat kuin yksi. Vanha postivene lähestyy meitä taas, mutta nyt hinaten köydellä tuota toista, virtaviivaista simpukkaa.

Mitä likemmäksi kulkue ehtii, sitä ilmeisemmin lapsensielu tietää, että tuo on enemmän kuin uutinen.

Rannassa he kertovat perämoottorin pysähtyneen ja airoista toisen luiskahtaneen tietymättömiin aaltoihin.

Paikalle nopeasti haettu isoisä korjaa moottorin. Etelä-Saimaa ja Uusi Suomi ovat liki litimärät. Mutta muusta syystä kestää tovin, ennen kuin tartun urheiluun, sarjakuviin, koko lehteen. Täytyy miettiä. Näinkö äsken uutisen kuin elämän.

Nyt on eilinen tiistai. Ikkunasta huomaan episodini ikäisen pojan. Kulkee kumarassa kämmeneen sihdaten. Kun hän lähtee ylittämään tietä, punaisen auton jarrut vingahtavat läpi aamusateen harmauden.

Lasken lehden. Autoilija, ehkä hänellä oli paljon uutisia mukanaan, oli pelastanut kukaties digilehteä tihrustavan pojan kuin lapsuuteni postimies veneilijän.

Ajat muuttuvat, mutta yhä postinkantajan toimi merkitsee enemmän kuin uutisia. Tampereen Amurin vanhoissa työläiskortteleissa itsekin opiskelin elämän uusia yliopistoja myös lehtiä aamuöisin jakaen.

Kirjoittaja on kirjailija ja vapaa toimittaja.

Kommentoi