Mikael Pentikäisen Vapaa sana: Elävän kylän resepti – Erityisen tehokasta aluepolitiikkaa on pitää tiet kunnossa ja huolehtia, että kylissä on toimintaa

Mikael Pentikäinen

Mikael Pentikäinen

Paljon puhutaan elävän maaseudun merkityksestä. Vähemmän pohditaan, miten se toteutetaan ja näkyy.

Elävä maaseutu on elävien kylien summa. Jos kylät kuolevat, maaseutu kuihtuu ja kuolee.

Siksi maaseudun elinvoiman kannalta on tärkeä panostaa kylien elämään ja luoda edellytyksiä sille, että kylissä on ihmisiä, ja heillä toimintaa.

Haluan nostaa erityisesti kahta tekijää.

Ensiksi on tärkeä muistaa, että kylien elävyys on usein pienestä kiinni. Kyläasiamies Merja Kaija kiteytti asian tässä lehdessä (7.8.): ”Aina eivät kylien toiveet ole liian suuria.”

”Kylätoimijoiden tukeminen on tärkeää. Kaikkia avustuksia ei tulisi leikata, ja kylien vapaaehtoisesti tekemistä töistä, kuten reittien tai hiihtolatujen ylläpitämisestä, tulisi korvata edes osa. Mitä olisikaan Suomi, jos kylissä ei olisi tapahtumia ja toimintaa?”, hän kysyi.

Ylä-Savon huonoimmat tiet ovat Kiuruvedellä ja Lapinlahdella.

Tämä on tärkeä huomio. Kylissä tarvitaan yhteisöä rakentavaa vapaaehtoistyötä. Myös kuntien tehtävä on sitä tukea. Jos pieniin tukiin ei ole varaa, kannattaa miettiä, onko varaa koko kuntaan.

Kun kylällä on toimintaa, virikkeitä ja ehkä kylätalo, se vahvistaa koko maaseudun elin- ja pitovoimaa, eikä koko porukka kaikkoa taajamiin ja maakuntakeskuksiin.

Toiseksi pitää ymmärtää, että maaseudulla on vaikea elää, jos tiet eivät ole kunnossa. Tieverkko on maaseudun asukkaille ja yrityksille kuin verisuonisto ihmisille. Elämä hiipuu, jos veri ei kierrä.

Teiden rinnalla korostuvat tietoverkot. Molempia tarvitaan.

Tällä hetkellä Suomen tieverkko on osin luokattomassa kunnossa. Helsingin Sanomat selvitti (8.8.) tieverkon kuntoa valtion vastuulla olevien päällystettyjen teiden osalta. Vertailussa oli 54 000 kaistakilometriä. Paljon jäi siis tarkastelun ulkopuolelle.

Vertailluista teistä kolmetoista prosenttia oli huonossa kunnossa. Korjausvelka on 1,3 miljardia euroa. Tällä rahalla tiet saataisiin kuntoon.

Ei ihme, että moni pohtii, miksi rahaa ei riitä kotimaiseen tienpitoon, vaikka riittää jos johonkin.

Pohjois-Savon tilanne vastaa Suomen keskiarvoa. Huonojen teiden osuus on kolmetoista prosenttia.

Maakunnan sisällä on kuitenkin suuria eroja. Ylä-Savon huonoimmat tiet ovat Kiuruvedellä ja Lapinlahdella, jonka teiden montut ovat minullekin kovin tuttuja.

Huonossa kunnossa on Kiuruveden teistä 21 ja Lapinlahden 18 prosenttia. Erityisen huonoja Lapinlahdella ovat tiet 5640 ja 5641.

Iisalmessa huonojen teiden osuus on 17 prosenttia, Keiteleellä seitsemän, Pielavedellä 14, Rautavaaralla yhdeksän, Sonkajärvellä 15 ja Vieremällä 12 prosenttia.

Paljon pohditaan tehokasta aluepolitiikkaa.

Rohkenen väittää, että erityisen tehokasta aluepolitiikkaa on pitää tiet kunnossa ja huolehtia, että kylissä on toimintaa. Se vaatii palveluita, joista monet voivat olla tänä päivänä liikkuvia, mutta myös yhteisöjä ja niiden tuomaa elämäniloa.

Kirjoittaja on Suomen Yrittäjien toimitusjohtaja.

Kommentoi