Mielipide: Omaishoitajien työllistymisen keinoja on kehitettävä: "Monet eivät ole edes hakeutuneet työttömiksi työnhakijoiksi"

Omaishoitajat kokevat, että työelämä ei jousta tarpeeksi heidän tilanteessaan. Työllistymisen vaikeuksien vuoksi vaarana on myös koko perheen syrjäytyminen, kirjoittaa Riitta Kuismanen. Arkistokuva. Hanna Marjanen

Riitta Kuismanen

Työikäisten, läheistään hoitavien mahdollisuuksia työllistyä on tuettava. Osa omaishoitajista haluaa pysyä kiinni työelämässä, joillekin se on taloudellisesti jopa välttämätöntä. Jokainen omaishoidon tilanne on omanlaisensa, joten työllistymisen esteetkin vaihtelevat.

OPASTE-hankkeessa on selvitetty esteitä kyselyin ja haastattelemalla. Heihin pätee pitkälti samanlaiset taloudelliset kannustinloukut kuin ketä tahansa työtöntä – voi menettää esimerkiksi asumistuen ottaessaan työtä vastaan. Yksinkertaistettu, kannustava perusturva, jossa jokaisesta ansaitusta eurosta jäisi enemmän käteen, lisäisi motivaatiota työhön.

Omaishoitajat kokevat, että työelämässä ei tunnisteta omaishoitajan tarpeita ja tarvittavia joustoja ei löydy. Esimerkiksi liukuva työaika, osittainen hoitovapaa, työaikapankki, etätyö ja tilapäinen (palkaton) poissaolo pakottavasta perhesyystä mahdollistaisivat jo monelle työn vastaanottamisen. Työvoiman saatavuuden vähentyessä on etulyöntiasema sellaisilla työnantajilla, jotka joustavat perheiden tarpeiden mukaan.

Yllättävää oli se, että monet eivät ole edes hakeutuneet työttömiksi työnhakijoiksi, koska eivät voi osoittaa olevansa kykeneviä ottamaan kokopäivätyötä sitovan hoivan vuoksi. He eivät siis saa työttömyystukea ja ovat TE-palvelujen ulkopuolella. Ratkaisu tähän olisi lakimuutos, joka mahdollistaisi osapäivätyön hakemisen.

Monet neuropsykiatrisesti oireilevat eivät ole saaneet virallista omaishoidon sopimusta, sillä yksittäinen lapsi ei täytä kriteereitä. Valitettavasti perheessä voi olla useitakin nepsykirjon lapsia ja kokonaisuus on hyvin kuormittavaa – voimia työelämään ei siten riitä. Omaishoidon tukea haettaessa pitäisikin huomioida kokonaistilanne eikä yksittäinen lapsi.

Arjen haasteet osoittautuvat haasteeksi myös parisuhteelle ja yksinhuoltajuus onkin yleistä. Tukiverkosto on usein puutteellinen eivätkä he saa apua arjessaan, saati yllättävissä sairastumis- tai kriisitilanteissa. Työelämään hakeutuminen tuntuu tällöin hyvin kaukaiselta. Varhainen tuki perheille estäisi ennakolta ongelmien kärjistymisen.

Työelämän ulkopuolelle ajaudutaan myös puutteellisen ja toimimattoman sijaishoidon vuoksi. Jatkuva huoli hoidettavasta syö voimavaroja ja keskittyminen työhön kärsii. Monet läheistään hoitavat kokevat, että kokonaistilanne on liian vaativa vaihtuville hoitajille. Erityistä tukea tarvitsevat lapset hyötyisivätkin pysyvästä hoitosuhteesta, esimerkiksi perhehoidosta. Ammatillinen osaaminen ja kokemus neuropsykiatrisista oireista sekä turvallinen hoitosuhde mahdollistaisivat työelämäosallisuuden.

Yhteiskunnalla ei ole varaa menettää läheistään hoitavien osaamista ja työpanosta. Vaarana on myös koko perheen syrjäytyminen, ja inhimillisen kärsimyksen lisäksi kustannukset yhteiskunnalle kasvavat. Omaishoitajan jaksamisesta on myös huolehdittava. Yllättävän suuri vaikutus työelämään hakeutumiseen ja siellä pysymiseen on fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen toimintakyvyn tukemisella. Työelämässä olevien omaishoitajien työpanos yhteiskunnalle on kaksinkertainen – eiköhän heille löytyisi myös tarvittavaa tukea?

Kirjoittaja on kehittämispäällikkö, OPASTE/Pirkanmaan omaishoitajat ry PIONI

Kommentoi