Lauri ja minä löysimme toisemme lopulta juuri henkisen ja hengellisen matkan asemilla

Teppo Kulmala

Vuokko Nissisen kirjoitti elämäkerran Veikko Hakkaraisesta, Iisalmen Sanomien legendaarisesta toimitusjohtajasta ja Ylä-Savon kehityksen takavuosien keskeisimmästä vaikuttajasta.

Teos on erinomaisen asiapitoinen ja ihmisläheinen matka täynnä huolellisia faktoja ja yläsavolaista ilmapiiriä.

Kirja luo myös väylää ajatella Veikko Hakkaraisen työtoverina ja ystävänä Iisalmen Sanomissa päätoimittajana työskennelleen isäni Lauri Kulmalan (k. 1998) vaiheita.

Kotiin häneltä jäi kirjallisia aineistoja vähän. Hänen historiastaan tiedän etenkin syntymääni edeltävältä ajalta yhä niukasti. Isä kertoi menneistä harvakseltaan, eikä lapsille sodasta juuri lainkaan.

Iisalmi oli pikkupietarilaisessa talo- ja korttelimiljöössä asuneelle vekaralle mielikuvitusmaa, aamun maa, maalaiskaupunki, kaunis tänään ja aina, mutta nykyiseen verraten eri maailma. Sellainen se oli myös aatteiden palossa.

Isä oli idealisti ja realisti maalaisliittolainen. Kun rinnastan Laurin kirjoituksia omiin lapsuudenjälkeisiin nuoruusihanteisiini, elin toisin; itää ja länttä yhdistävän universaali-idean pauloissa, radikaalisti, ehkä irrallisesti.

Isä oli herkkä tunneihminen. Hän oli myös kuin kirjoittava vakaumus: vakavasti isänmaallinen, sävyisän puolueellinen, viisas ja suhteellinen, ovela humoristi.

Minulle varhaisnuoruus oli vapautta hapuileva hippiunelma, ajoittain ongelma, ajoittain riemua, niin kuin se tapaa olla. Ei nuoruutta tarvitse väheksyä.

Isää hieman nuoremman Veikko Hakkaraisen (1928–1991) niin kuin Laurinkin kohdalla ihailen toimintaa arjen realiteettien ja seutukuntahengen välisillä silloilla. On voima niin täysillä kyetä omistautumaan sekä työlle että perheelle. On viisaus varustautua samalla kertaa sopivaan ironiaan poliittisia vastustajia kohtaan ja myötäelämiseen suhteessa yleensä ihmisiin. Ja yhtä kaikki. He keskittyivät kotiseudun kehittämiseen myös mielipiderajoja taitavasti ylittäen.

Lapsena ja riittämiin nuoruudessa en häilyvine itsesyytöksineni käsittänyt, että hyvän isän ankariksikin käyneet lapsenkasvattajan reaktiot johtuivat sotaa kestämättömän ja sodan silti kestäneen luonteen rikkoutumista.

Ajoittaisen kiivauden aiheutti tahtomaton henkilöhistoria ja ikäluokan kollektiivikohtalo, en suinkaan minä, vilkas lapsi.

Kun luen isän lähes päivittäisistä pakinoistaan Iisalmen Sanomissa yhdessä kirjoittavan pikkuveljeni turmasta kohta onnettomuuden tapahduttua, jään toistuvasti kyyneliin.

Hän lähestyy lohdutonta tapausta enkelipienokaisen näkökulmasta, rakkaudesta. Isä kanavoi tragedian hengellisesti, tulevan toivoksi. Siinä on jotain, jonka sisäistämistä yhä haen. Niin että huojentaisin taipumusta tuntea syyllisyyttä mistä tahansa, jopa nuoruudesta.

”Saamme vanhemmiltamme hengen ja hengellisyyden perintöä. Joissakin se näkyy aktiivisemmin mutta joissakin se haihtuu. Voin uskoa, että Veikolla on ollut sisäänrakennettu hengenperintö ihmisyydessänsä”, ortodoksi-isä Elias Huurinainen sanoo Vuokko Nissisen kirjassa.

Myös Lauri ja minä löysimme toisemme lopulta juuri henkisen ja hengellisen matkan asemilla.

Kirjoittaja on kirjailija ja vapaa toimittaja.

Keskustelu