Elintason nousu siivitti uuden sairauden nopeasti kaikkialle

Salpausselän parantolassa, nykyisin Aurinkolinna, hoidettiin aikoinaan luu- ja niveltuberkuloosiin sairastuneita lapsia. Kuvituskuva Ville Hakala

Kevään tultua, talven mentyä mielessä on vanhempi kirjoittamisen aihe.

Tämä kevät on tuonut tullessaan jälleen upouuden sairauden, ja ihmisten liikkuvuuden ansiosta se on levinnyt erittäin nopeasti koko maapallolle. Kulkutautien kohdalla elintason nousu ja niin kutsuttu sivistys on liian kehittynyttä, sillä sairaudet pystyvät nykyisten kulkuvälineiden mukana leviämään muutamassa tunnissa maapallon joka kolkalle.

Influenssaan kuolee Suomessa noin 1200 ihmistä vuodessa, joten korona ei ole vielä päässyt senkään tavallisen lensun tasolle. Mutta mihinkä se ehtii, ennen kuin sille jokin lääke keksitään, se on vielä arvoitus.

Kun olen vasta lähes 90 vuoden ikäinen nuorukainen, en muista aivan vastaavalla nopeudella lisääntyvää tautia elinaikanani olleen. Pahin oli tietenkin sota, mutta siinä aseet olivat ne, jotka aiheuttivat suurimmat ihmishenkien menetykset. Mutta varsinkin saloseudulla niin kutsuttu lentävä keuhkotauti ehti tuhota paljon köyhempiä perheitä niinä vuosina, ennen kuin se saatiin kuriin. Keuhkotaudin pahimmista vuosista ei vaan ole liioin kirjoitettu, ja niin ne ovat jääneet ikään kuin sodan tuhojen varjoon. Kuitenkin kahdessa tuttavaperheessänikin menehtyi 1940-luvun molemmin puolin noin 20 ihmistä aivan nuorista aikuisiin, ja vastaavia tapauksia oli kaikkialla Suomessa, ainakin köyhimmillä seuduilla.

Myös eloonjääneet olivat useissa tapauksissa vammautuneet loppuiäksi ja menehtyivät yleensä alle seitsemänkymmenen ikäisinä. Mitä suurempi ja köyhempi perhe oli, sitä pahemmin sairaus yleensä kohteli.

Kun muistelen niitä aikoja, tuntuu ihmeeltä, miten yhdessä savupirtissä saattoi olla kuudentoista lapsenkin perhe. Miten ihmiset pystyivät elämään, kun töitäkään ei liioin ollut ja kivikkopeltoa saattoi olla vajaa hehtaari ja navetassa vain nälkäinen lehmä vasikoineen. Tietenkin osa lapsista kuoli jo aivan nuorina, mutta kyllä asunnossa parhaimmillaan oli yli kymmenenkin asujaa. Minun kotimökkini oli vain noin 40 neliön kokoinen, mutta meitä asukkaita ei ollut sotien aikana kuin äiti ja minä sekä pieni siskoni. Mitään tietä ei mökille ollut eikä tietenkään sähköjä tai muita mukavuuksia, mutta savu nousi kuitenkin piipusta katolle, mikä oli jo siihen aikaan aikamoista kehitystä savupirttiin verraten. Erään laulun sanoja vapaasti lainaten ”nälkä meil on aina vieraanamme” piti kyllä hyvin paikkansa minunkin kotona, mutta sitä paleltuneista ohrista kuorineen jauhetuista jauhoista leivottua piikkistä leipää oli lähes jokaisena päivänä pöydässä, vaikka voita ei läheskään aina ollut sille leivälle siveltäväksi. Mökki oli sellainen kuin oli, mutta äiti piti kyllä vointinsa mukaan paikat kohtalaisen siisteinä, ja kun meitä oli vain kolme, ei mökin pienuuskaan tuntunut liian ahtaalta.

Niinä vaikeina vuosina äitini kävi usein sairauksia täynnä olevassa naapurissa ja hoiti kuolevia sen minkä pystyi ja osasi. Mitään suojavarustuksia hänellä ei ollut. Kotiin tultua hän pesi kätensä, ja siinä kaikki varotoimet olivat. Minun pikkusiskoni ei saanut mitään tartuntaa enkä minäkään, ja äitikin eli vielä yli 90 vuoden ikäiseksi. Minun paras kaverini oli sen naapurin minua yli kaksi vuotta vanhempi poika, jonka kanssa leikimme ja kuljimme kahdeksan kilometrin alakoulumatkan yhdessä kahtena vuotena. Hänkin sairasti jonkin asteen tuberkkelin, eikä joutunut sen vuoksi armeijaan. En minäkään osannut mitenkään tautia varoa, ja niin me kuljimme lähes koko ikämme samoissa riennoissa. Hän eli sen perheen kolmesta eloonjääneestä lapsesta toiseksi vanhimmaksi ja menehtyi 70 vuoden ikäisenä. Kaikki hänen suurperheen lapsensa ovat tietääkseni elossa ja terveitä, joten silloinen tauti johtui sen aikaisista olosuhteista.

Kukaan ei ilmeisesti ole laskenut eikä kirjoittanut viime sotien aikana tuberkuloosiin menehtyneiden ihmisten määrää, ja vaikea sitä nyt jälkeenpäinkään on laskea. Jos silloin olisivat nykyiset hoitomenetelmät olleet mahdollisia, olisi siitä taudista pelastunut valtava määrä lapsia ja parhaassa iässä olevia ihmisiä. Silloin ainakin kaksi asiaa vaikutti ihmisten menetyksiin siviilien keskuudessa: sotien aika ja köyhyys. Sairaanhoito oli vasta alkuvaiheessa, ja senkin vähän, mitä tiedettiin, sotkivat sotatoimet kokonaan. Nyt koronaa levittää nopeasti ihmisten liikkuvuus, eikä sitä saada millään toimenpiteellä kokonaan lopetetuksi. Toiveena tietenkin on nopea lääkkeen keksiminen, mutta sekään ei tapahdu hetkessä, ja koko taudin lopettavaa lääkettä tuskin koskaan keksitäänkään.

Todennäköisesti meillä on taas yksi tauti, joka tulee olemaan jossakin muodossa jatkuvana yli maapallon kattavana seuralaisenamme, muiden kausisairauksien ohella aina tämän telluksen, tai ainakin ihmiskunnan, koko olemassaolon ajan.

Martti Heikkinen

Iisalmi

Keskustelu