Ovia avautuu aina uusiin suuntiin

Pirjo Nenola

Valmiuslain käyttöönoton jälkeen havahduin huomaamaan, että olen viime vuosina elämäntilanteeni takia rajoittanut itse omaa liikkumistani, enkä ole oikeastaan ajatellut, kuinka paljon.

Ällistyin, kun tajusin, että elämäni ei ole nyt oikeastaan muuttunut millään tavalla.

Vietän vapaa-aikani iäkkään omaishoidettavani kanssa yhdessä televisiota katsellen, radiota kuunnellen, kirjoja lukien ja ristikoita ratkoen.

Välillä käymme ulkona, kun on aurinkoinen ilma.

Olen jo jonkin aikaa jättänyt väliin kaikki konsertit, elokuvat ja muut vastaavat menot, jotka aiemmin olivat vakituista rutiiniani ja itsestäänselvyyksiä.

Omaishoitajille suunnatun palvelusetelin turvin olen pystynyt harrastamaan niin, että mieleni on ollut siitäkin syystä virkeä.

Tosin nyt syyskuusta lähtien projektikuorossa harjoittelemamme Mozartin Requiemin viimeiset orkesteriharjoitukset ja pääsiäisen ajan esitykset on peruttu niin kuin kaikki muutkin yleisötapahtumat ja yhdessä olemista vaativat harrastukset.

Harjoittelumme ei kuitenkaan ole mennyt hukkaan.

Ajatukseni ovat jo ensi syksyssä, jolloin toivottavasti elämme jo toisenlaista aikaa.

Ehkä silloin sama, yhteen jo hioutunut joukkomme kokoontuu viemään harjoitukset loppuun ja pukeutumaan sitten kaiken huipentumana niihin esiintymisasuihin, joihin jo yksissä harjoituksissa pukeuduimme, kun testasimme, sopivatko itse kunkin yksilölliset asut yhteen.

Vaikkapa pyhäinpäivänä Requiem soi yhtä komeasti kuin se olisi soinut pääsiäisenä.

Etätöitä kotoa tehdessäni katselen ikkunasta samaa maisemaa, jota olen katsellut useita vuosia työpöydän takaa vapaa-ajallani.

Tein vapaaehtoisesti ja omaksi huvikseni tutkimustyötä, jonka takia jouduin rajoittamaan muita harrastuksiani ja kaikenlaisia menojani.

Ajattelin, että nyt keskityn tähän ja sitten taas johonkin aivan muuhun – ehkä johonkin, jota olen harrastanut aikaisemmin tai johonkin ennen kokemattomaan.

Kun se projekti oli lopulta ohi, saatoin jo availla ovia uusiin suuntiin. Aika aikaansa kutakin.

Etätöissä tulee ikävä työkavereita ja kaikkea sitä yhdessä höpöttämistä, joka tavallaan vie työaikaa, mutta joka piristää ja itse asiassa antaa ajatuksia, miten omia töitään voisi lähestyä uusista näkökulmista ja tehdä ne paremmin.

Onneksi digiyhteydet pelaavat, ja aamupalaverissa voi katsella työkavereiden kasvonilmeitä päätteeltä melkein yhtä tarkkaan kun niitä katselee palaverihuoneessa.

Ettei työ jäisi yksinäiseksi puurtamiseksi, olemme päättäneet juoda yhteiset iltapäiväkahvit etäyhteyksien päässä. Työasioista saa puhua, mutta myös kaikesta muusta.

Järjissään pitävä höpöttämisemme siis jatkuu.

Jossakin vaiheessa olemme taas kaikki lähiyhteydessä. Sitä ei tiedä milloin, mutta joskus kuitenkin.

Kaikki hyvä ja huono loppuu aikanaan ja tilalle tulee muuta. Osa vanhasta säilyy, osa häviää. Pitää vain luottavaisesti katsoa huomiseen.

Keskustelu