| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Yksi rakastaja ei enää riitä, vaan pitää olla jono
Kiuruvetinen kirjailija Heidi Jaatinen paneutuu kirjoissaan vaikeisiin aiheisiin, mutta kirjoittaa tavalla, joka ei ahdista lukijaa.
Myös siilinjärveläinen kirjailija Sauli Uhlgren kertoi juuri ilmestyneestä uutuuskirjastaan Kirjailijat teillä -kiertueella.
Farssi oli ainoa tyyli, jolla kiuruvetinen kirjailija
Jaatisen toinen romaani Jono ilmestyy Gummeruksen kustantamana kirjakauppoihin noin kolmen viikon kuluttua. Jonossa Jaatinen käsittelee yhteiskunnan yliseksuaalistumista. Esikoisessaan, viime vuonna ilmestyneessä Ei saa katsoa aurinkoon hän käsitteli pedofiliaa. Seuraavaksi Jaatinen kirjoittaa huostaanotetuista lapsista.
Jaatisen aiheet ovat rankkoja ja hirvittäviäkin, mutta hänen tapansa kirjoittaa on sellainen, että kaiken synkän vierellä kulkee valo. Lukukokemus ei ole raskas, vaan mieltä virittelevä ja kielellisesti ravitseva.
- Närkästyin moraalisesti ja halusin leikkiä seksuaalisilla rajoilla, Jaatinen kertoo motiiveistaan kirjoittaa nuoresta, parisuhteessa elävästä naisesta, jonka oven eteen tulee pitkä jono miehiä, kun hän on tullut sanoneeksi, että antaa tänä kesänä kaikille, jotka pyytävät.
- Mikään ei nykyaikana enää tunnu olevan moraalitonta, sanoo kahden viime vuosisadan alkupuolella syntyneen isoäidin kasvattama kirjailija.
- Heidän moraalinsa oli erilainen, Jaatinen kommentoi.
Hän toteaa, että on hyväkin, että nuoret osaavat nykyään suhtautua seksiin luontevasti. Ennen nuoria naisia varoiteltiin, koska aikana, jolloin ei ollut ehkäisyä, seksi oli oikea ongelma ja seuraukset - ei-toivotut raskaudet - elämää mullistavia.
Jaatinen kokee, että nykyinen yliseksuaalistunut ilmapiiri johtuu siitä, että ihmisiltä puuttuu läsnäolemisen taito. Ihmiset eivät uskalla kohdata toisia ihmisiä muuten kuin seksin kautta. Sukupolvien ketju on katkennut ja turvaverkostot puuttuvat.
Lapset eivät Jaatisen havaintojen mukaan saa kokea, mitä on oikea läheisyys. Sanotaan, että päivähoidossa lapset sosiaalistuvat, mutta Jaatisen mukaan lapsi tarvitsee ympärilleen aikuisia sosiaalistuakseen.
- Tarkoitus on, että Jono on hauska kirja. Siinä käsitellään myös nykyaikaista parisuhdetta.
Jaatinen kertoo, että kirjan pariskunta, jonka liitto on kestänyt jo niinkin pitkään kuin kaksi vuotta, tarvitsee liittoaan ylläpitämään taloudenhoitajan ja seksuaaliterapeutin. Ja miesjonon ovensa ulkopuolelle.
Jaatinen on pohtinut aihetta 11 vuotta. Hän kirjoitti sen jo kahdesti näytelmäksi, mutta totesi, että olisi teatterin kannalta ollut epätaloudellista palkata näyttämölle satoja miehiä jonottamaan.
- Nykyään ei enää riitä yksi rakastaja.
Esikoiskirjansa Ei saa katsoa aurinkoon Jaatinen kertoo kirjoittaneensa niin, että käytti ensin omaa kieltään, ja kirjoitti sitten suoran kerronnan osuudet yleiskielellä ja repliikit Kiuruveden paikallismurteella.
- Kustantaja oli vain innoissaan murteesta, mutta yksi sana siellä oli väärin, ja yleisö on sen huomannut, Jaatinen paljasti.
Sana on mortteli, jossa muodossa Jaatinen oli sen ollut kuulevinaan mummoltaan. Mukia tarkoittava murresana on kuitenkin kortteli.
- Kolmannelle kädelle olisi käyttöä, kommentoi Jaatinen rooliaan kirjailijana, äitinä, opettajana ja maatalon emäntänä.
Hän opettaa neljänä päivänä viikossa. Perjantai, lauantai ja sunnuntaiaamu ovat kirjoituspäiviä.
- Mies on päästänyt vähemmällä maatalouspuolella, Jaatinen kertoo.
Heidi Jaatinen oli perjantaina Pohjois-Savon taidetoimikunnan järjestämällä Kirjailijat teillä -kiertueella Iisalmessa ja Lapinlahdella. Iisalmen Suomalaisessa Kirjakaupassa omasta tuotannostaan olivat kertomassa myös siilinjärveläinen
Läänintaiteilijat
|
|
