7.9.2010 10:02
elisa nuutinen
Kuopion kaupunginteatterin uusi kantaesitys on kansanmusikaali Kilpakosijat. Se pohjautuu Maiju Lassilan pienoisromaaniin, mutta on napannut aineksia myös Lassilan muista teoksista, myös kansanrunoudesta. Tässä yksi syy, miksi teos tuntuu raikkaalta ja hauskalta, myös oivalluksia ja löytämisen riemua synnyttävältä.
Lavastaja Erkki Saaraisen käsiala iskee syvälle. Pelkistetty näyttämö, suuret elementit, värimaailma - harmoninen kokonaisuus, jossa sielu lepää. Siinä esitystä odotellessa lavasteiden äärellä voi kokea avaruuden, selkeyden ja puhtauden. On tilaa olla olemassa tässä, tätä ennen ja tästä eteenpäin. Esitys on siis ottanut jo katsojansa, ennen kuin on ehtinyt alkaakaan.
Muusikoille (Timo Sormunen / Petri Makkonen, Katja Koskinen, Petteri Pyyny / Antti Raekallio, Markku Lehikoinen / Jarmo Hiekkala, Marko Salmela / Antti-Pekka Rissanen) on rakennettu tila näyttämön laidalle. Kansanmusiikki ei nouse orkesterimontusta. Montusta nousee ihminen. Maasta sinä olet tullut ja… Kuoleman teema on tärkeässä roolissa tässä ilottelussa: toisen kuolema on toisen mahdollisuus. Leskeksi jääneet kylien naiset ovat haluttuja, mitä vauraampia sitä halutumpia.
Montusta näyttämön etuosasta nousee Mauri Saikkonen. Eläkkeellä oleva kaupunginteatterin entinen näyttelijä näyttää kyntensä parituntisessa. Esityksen komiikka on pitkälti Saikkosen ammattitaidon varassa: mimiikan ja kehon ketteryys sekä replikoinnin rytmiikka vievät mukanaan.
Saikkonen lämmittää yleisön kertomalla alkajaisiksi kirjailijasta, joka hänetkin, Ukko Sikasen, on luonut. Hän epäilee näkevänsä Maiju Lassilan katsomossa, jos ei Lassilaa, niin sitten Algot Untolan. Kontakti yleisöön toimii heti. Alkukohtaus leikittelee mukavasti eri aikakausilla, olemme tässä päivässä ja sadan vuoden takaisessa yht'aikaa.
Näytelmä käynnistyy siis loistavalla esittelyllä. Pian nousee samasta montusta Markus Petsalo Sikasen pojan ja kilpakosijan roolissa. Esittely tapahtuu niin, ettei tyhmemmällekään jää epäselväksi, kuka kukin on. Tällä asialla, kansan tyhmyydellä, leikitään vielä monet kerrat myöhemmin näytelmän edetessä. Aina se ei vain käy rytmisesti niin sujuvasti.
Saikkosen ja Petsalon yhteispeliä ei käy moittiminen. Parhaimmillaan se on kansankomedioiden pakollisessa osuudessa, juomakohtauksessa. Sari Happonen haluttuna Saastamoisen leskenä onnistuu, häntä riiaa myös Leskis-Antti (Jukka Auvinen). Rooleissa on hauskoja älynväläyksiä, niistä rattaita vetävä hevonen (Ilkka Pentti) iskee minuun.
Sari Kaasisen musiikki ja Johanna Keinäsen koreografiat tuovat raikkautta kansankomediaan, mutta eivät mitenkään sodi 1900-luvun alun vaatetuksen kanssa (Jaana Kurttila). Eletään aikaa, jolloin sivistys ja ulkomaiset vaikutteet eivät ole ehtineet tuhota kansanluonnettamme. Rippikoulusta saatava naimalupa on kansan korkeinta sivistystä ja sekin vaikea pala ainakin Sikasen suvulle.
Vierailija Tommi Auvinen on ohjannut komean esityksen. Erityisesti mieleen jäävät kuvat rippikoululaisista, jotka istuvat penkillä vieri vieressä mustissaan. Ilmeet ovat näkemisen arvoiset. Toinen silmää hivelevä on sama rivistö, tällä kertaa täkin takana. Nukkuvat ihmiset ovat mielenkiintoisen näköisiä, siihen ohjaajakin näyttää luottaneen. Säpinä on tarkkaan harkittua ja rytmisesti oivaa. Puitteisiin sopivaa tyylikästä rauhaa ja tasapainoa ohjauksessa on. Kerronnalliset osuudet istuvat kokonaisuuteen mainiosti.
Tämä on hyvää viihdettä.
