EmediateAd

Pienet purot johtavat suureen todennäköisyyteen

A A
5.9.2010 12:02
Kuva: Pirjo Nenola

Kirjailija Sirpa Kähkönen (vas.) ja SKS:n kirjallisuusarkiston johtaja Ulla-Maija Peltonen katselevat Marja-Leena Tanskasen tuomia valokuva-albumeita, joissa on kuvia Kauppis-Heikin jälkipolvien elämästä.

Pirjo Nenola

Viisi historiallista romaania piti kirjoittaa ensin, ennen kuin kirjailija Sirpa Kähkönen pystyi täyttämään tehtävän, jonka koki saaneensa kuusivuotiaana isoisältään.

Runsaan viikon kuluttua ilmestyy hänen tietokirjansa Vihan ja rakkauden liekit - Kohtalona 1930-luvun Suomi. Kirja perustuu Kähkösen isoisän Lauri Tuomaisen kohtaloon kommunistina 1920- ja 1930-lukujen Suomessa. Tuomainen vietti seitsemän vuotta Tammisaaren pakkotyölaitoksessa syytettynä vuonna 1932 painopaikan järjestämisestä Kuopion Varvisaareen.

Kähkönen kertoi muistitietoaineistoonkin perustuvasta tietokirjastaan Kauppis-Heikin seuran järjestämässä seminaarissa Kyrönniemessä lauantaina.

Kähkösen paneutuminen isoisänsä kotona tiukasti vaiettuun menneisyyteen on kuin salapoliisitarina. Tutkimustyön hän aloitti 1990-luvun alussa.

Tietoa hän sai mm. hänen isoisänsä kirjoittamasta omaelämäkerrasta, joka löytyi sattumalta kansanarkistosta sekä Etsivän keskusrikospoliisin arkistosta ja isoisän kirjallisesta jäämistöstä.

Kähkösellä oli pienenä tyttönä tunne, että kaikkea ei kerrottu. Vallitsi hiljaisuuden ilmapiiri. Hänestä tuntui kuin tavallisen pihapiirin keskellä olisi ollut valtava rakennus.

Kähkönen puhui eettisestä stressistä, siitä, mitä sivustakatsojat kokevat, kun näkevät ympärillään tapahtuvaa vääryyttä. Sellaista koki myös hänen isoisänsä. Hänen veljensä kuolivat Stalinin vainoissa Neuvostoliitossa. Kähkönen totesi, että aatteelle uhrattiin niin paljon, ettei asiasta voinut puhua ja se sementoitui sisälle.

Kähkösen isoisä kuoli 67-vuotiaana mahasyöpään. Kähkönen mainitsi Joanna Burken tutkimuksen ruumiillisuudesta, jossa todetaan, miten muisto voi olla hyvin ruumiillinen ja miten ihmisen ruumis puhuu, ellei hän itse puhu.

Kähkönen pohti, miten tietyn sukupolven nuorista kasvoi Suomen väkivaltaisin sukupolvi - se, jonka nuoruus hukkui väkivallan hyökyaaltoon ja se, joka koki henkirikoksia ja poliittisia ristiriitoja. Vuonna 1904 syntynyt Lauri Tuomainen oli lestadiolaisen äidin ja sosialidemokraatteja kannattaneen laivuri-isän poika.

Kähkönen selitti, että hänen isoisänsä ja tämän ikäpolvi katsoi nuorena vuoden 1918 sodan traumaattisia tapahtumia, joista ei puhuttu sen enempää. Tuomainen radikalisoitui ja karkasi Neuvostoliittoon punaupseerikursseille, mutta tuli jo vuoden kuluttua pois - ehkä siksi, ettei 1920-luvun Leningrad ollut sitä, mitä hän oli kuvitellut.

Kähkösen tutkimusten mukaan hänen isoisänsä todella sai punaupseerikoulutusta, vaikka hän Etsivän keskusrikospoliisin kuulusteluissa uskottavasti kertoi olleensa talouskomennuskunnassa pilkkomassa puita.

- Isoisä oli mielettömän taitava kertomaan tarinoita.

- Hirveän monta pientä puroa johtaa aina suureen todennäköisyyteen, Kähkönen totesi kerrottuaan, miten löysi isoisänsä pukeutuneena punaupseerin asuun kuvassa, joka oli kirjattu arkistossa hänen isosetänsä nimiin.

- Minä satuin tuntemaan ihmiset ja yhdistämään tarinat, Kähkönen sanoi.

Kähkösen isoäiti poltti kaakeliuunissa suuren osan "ukkonsa" papereista tämän kuoleman jälkeen vuonna 1971. Isoisän aineistoa ja valokuvia säilyi kuitenkin paljon Hilda-tädin huostassa.

Isoisältään saamakseen perinnöksi Kähkönen mainitsi, että kaikki maailmassa on kertomusta, kertomuksella voi kurkottaa toista kohti ja sana voi olla hyväily.