EmediateAd

Omatunto vereslihalla

A A
4.4.2011 12:02
Kuva: Teppo Kulmala

Punahukan ihmiset hiovat omantunnon koettelemia elämänratkaisuja. Veljeksiä esittävät Pielavedellä Janne Kumpulainen ja Timo Lappalainen.

teppo kulmala

Haastavammin on vaikea alkaa. Kari Hotakaisen Punahukka esitetään Pielaveden uuden Heinämäen teatterin avaukseksi kolmen tunnin huonenäytelmänä. Se on toteuttajilleen ja yleisölleen rankka ja palkitseva aika.

On hämmästys, miten intensiivisesti nykyihmisen kuoren alla vellovia sielunsipuleita Kari Kankaanrannan ohjauksessa kuoritaan. Hotakaisen mukana ovat sekä naurun että itkun kerrokset. Pielavedellä jälkimmäiset ovat herkemmässä, vaikka varsin syvästi koskettavaa draamaa en koe.

Todistetaan pienten yksilöjen isoa kamppailua oikean ja väärän, ratkaisujen tekemisen ja niistä luopumisen välimailla. Vuoropuhelun kannattelemassa tekstissä on ulottuvuuksia kasapäin. Ennen muuta Punahukan saa sanoa tutkivan omaatuntoa ja elämänyhtälöiden kohdilleen asettautumisen hankaluuksia.

Pielavedellä tekstin kielellinen terä on läsnä. Replikointi on riittävän selkeää. Vaikka teemoihin voisi monesti heittäytyä ilmaisullisesti tunteikkaammin, on Heinämäen tietyssä varovaisuudessa myös vetoa. Tällaisia olemme. Epävarmoja, kun elämä kuljettaa vaikeasti. Yhdessä hetkessä näytelmän konduktööri-Pekalle ilmestyy kirkas valo, Jumala. Toisessa hän vannoo, ettei Jumalaa ole.

Punahukka perää hengellisyyden merkitystä ja hirveästi muuta. Juonen käytäville kuuluvat adoptio, salakuljetus, hyväntekeväisyys, yllättävät sisaruussuhteet, kähmintä perinnönjaossa, sairaus sekä henkinen ja konkreettinen kanssakäynti Suomen ja Venäjän välillä.

Tässä kudelmassa henkilöt pelaavat usein itseään vastaan. Paketin ympärille tiukkenee sidos, joka kuvastaa vaikeutta avata tekojensa vaihtoehtoja. Ollaan itseä ja muita kohtaan moraalisesti väärässä tai oikeassa. Monta kertaa kumpikin ovat sekä ymmärrettäviä että järjenvastaisia ratkaisuja.

Epävarmat henkilökuvat tulkitaan hyvin. Timo Lappalaisen väkevästi näyttelemä Pekka on peruskysymysten edessä onnettomasti junnaava tivaaja, jonka on tarkasteltava perin juurin elämänvalintojensa liikutusta. Saara Koskinen Pekan vaimona vaikuttaa temperamentin, maatiaisjärkeä kuuntelevan ja kuitenkin aidosti tuskastuvan ihmisen painotuksin.

Hän ja Eila Kataisen äiti näyttelevät esityksen herkkävaistoisimmassa äänilajissa. Äiti on inhimillisen heikko, mutta vakaumuksissaan paitsi hauras myös luja.

Janne Kumpulaisen Seppo ilmentää suomalaista vähäeleisyyttä. Pietarista kuvioihin lennähtänyt Katja (Tarja Jääskeläinen) on tapahtumien haavoittama kompleksinen persoona ja mutka juonessa. Tapio Matilainen esittää heikossa uskossa vapisevaa pappia. Irja Partasen adoptioneuvojan virallisen ilmeen takaa kurkistaa pienuus ja tavallisuus.

City-ihmisten horjuvasta arjesta rakentuu pala palalta runsassärmäinen kaari. Huumori on nirskahtelevan tosikkomaista, kuten Hotakaisella on. Nauru ja synkkyys leikkaavat ristiin. Näytelmän monissa tarinanlohkoissa on yksi yhteinen kehätunnelma. Ihmiset liikkuvat vereslihalla. Vimmainen yritys tekee heistä heikkoa vahvempia.

Heinämäen teatterin esikoistuotannossa myös tekniikka ja ulkoiset edellytykset toimivat. Yleisö viihtyy nousevassa katsomossa ja koko vanhan kyläkoulun ilmapiirissä.