EmediateAd

Miekat kalisevat Hulluviiman Kalevalassa Kiuruvedellä

A A
12.2.2012 09:00
Kuva: Pirjo Nenola

Väinämöinen (Veijo Tuomi) laulattaa ja tanssittaa Kalevalan kansaa.

Pirjo Nenola

Miekkataisteluita, epätoivoisia ihmisiä itsemurha-aikeineen, kostoretkiä sekä monenlaisia juonia ja kaupankäyntejä oman edun saavuttamiseksi.

Hulluviima toteuttaa kansalliseepos Kalevalasta näyttämöversion, josta ei dramatiikkaa puutu. Antti Halosen näyttämösovitus ja Heidi Jaatisen ohjaus kertovat maailmasta, jossa koko ajan taistellaan, jossa onni on näennäistä ja lyhytaikaista ja jossa ahneus on toiminnan motiivina.

Tämä toiminnallinen ja humoristinenkin Kalevala kiinnostaa varmasti myös nuoria katsojia, joskin näytelmän kolmetuntinen pituus voi joitakuita puuduttaa. Näyttämöllä on monenikäisiä tekijöitä alakoululaisista nuorisoon ja keski-ikäisiin, mikä on hyvä. Lapset laulavat ja tanssivat, vievät kerrontaa omalta osaltaan eteenpäin.

Musiikilla on suuri rooli aivan oikeutetusti, onhan perinnettä viety eteenpäin 1800-luvulle asti runolaulun muodossa siellä, missä perinteenkantajat eivät osanneet kirjoittaa. Ulla-Sisko Jauhiaisen musiikki kuljettaa kerrontaa silloin, kun tapahtumia ei ole mielekästä ilmaista näytellen, vaan kertoen.

Jauhiainen ja Eveliina Ikäläinen ovat näytelmän laulavat ja soittavat kertojat. Välillä mukana on suurikin joukko laulajia - niihin tulkintoihin toivoisi enemmän esittämisen rohkeutta ja voimaa.

Soittimina on kanteleita, jouhikko, munniharppu, puhaltimia ja lyömäsoittimia.

Joukkokohtaukset ovat näyttäviä ja asetelmallisesti toimivia. Myös Jaatisen henkilöohjaus on onnistunutta: näyttämöllä eletään suuria tunteita. Lavastus, puvustus ja valosuunnittelu sopivat näytelmän henkeen.

Näyttelijät heittäytyvät rooleihinsa. Jos joitakuita kaiken kaikkiaan hyvästä joukosta poimii erityisesti esille, tunneilmaisunsa voimakkuudella vaikutuksen tekevät Heli Saastamoinen Louhena, Esko Huttunen Lemminkäisenä, Risto Juntunen Ilmarisena, Serafiina Jaatinen Ainona ja Elina Erholtz Pohjan neitona.

Esko Huttusen tulkinta Lemminkäisestä on mielenkiintoinen. Hän tekee Lemminkäisestä hätääntyneen oloisen, päämäärättömän nuorukaisen, joka ei missään vaiheessa osaa harkita tekojaan ja niiden seurauksia. Tämänkaltaisia Lemmikäisiä tuntuu nykyisin olevan maailma täynnä.

Pete Hyvösen näyttelemä, lapsena kaltoin kohdeltu Kullervo on synkkä hahmo, joka ei enää osaa ryhmäytyä uudelleen löytyvän perheen kanssa. Kullervo puhuttelee nyky-Suomessa, jossa on ryhdytty puhumaan syrjäytymisen vaaroista.

Jaatisen ohjauksesta nousee esille ajatus, että kalevalaiset sankarit eivät oikeastaan ole sankareita, vaan aika eksyksissä olevia miehiä. Ainoa sankari on räyhäkkä Louhi.

Yhtenä teemana tässä versiossa on ihmisen halu rakastaa. Surullista on, ettei kukaan kohtaa todellista rakkautta - äidinrakkauskaan ei tunnu täysin pyyteettömältä. Naiset ovat tässä uhreja - niin vanhempien miesten halujen kohteena olevat neidot, miesten sisaret kuin äiditkin.

Ainon ja Pohjan neidon tragedian oivaltaa, kun iäkkään Väinämöisen (Veijo Tuomi) ja nuorten tyttöjen ikäero tuodaan näyttämöllä esille hyvin selvästi.

Tätä Kalevala-tulkintaa voi täydellä syyllä kutsua tragediaksi. Kaikille käy lopulta huonosti.

Koko näytelmä päättyy sammon tuhoon eikä edes puhdistavaa katharsista tapahdu. Viimeinen yhteinen laulu kertoo, että lopulta sammon tuho koitui koko maan hyväksi, koska sirpaleet levisivät ympäriinsä. Se on ainoa toivon pilkahdus - Marjatta-runoihin ei enää jatketa.