maanantai 26.2.2018
Nestori

UNI

Näin unta, jossa oli lapsuuden kotikirkkoni. Sinne marssi hienoihin kullanvärisiin uniformuihin pukeutuneiden ihmisten pitkä kulkue – kuin tsaarinajan sotilaita juhlapuvussa.

Kirkon pihalle jäi kymmenkunta siviilipukuisia ihmistä, jotka olivat tulleet katselemaan komeaa kulkuetta. He eivät menneet kirkkoon, ja tiesin miksi: He kokivat, että eivät kuuluneet joukkoon. Kun kirkosta alkoi kuulua kaunista musiikkia, he höristivät korviaan. Niinpä aloin houkutella heitä sisään. ”Kyllä kirkkoon saa tulla! Ja jos ei halua jäädä, saa toki lähteä kesken pois.”  He astuivat sisään arkaillen, ikään kuin toivoen ettei kukaan näe, ja asettuivat takapenkkeihin. Heidän ilmeensä, asentonsa ja olemuksensa kertoi, etteivät he osallistu, he ovat vain sivustakatsojia. Kun tuli virren aika, jaoin heille virsikirjoja. Useimmat torjuivat, ja nekin jotka ottivat, eivät avanneet kirjaa. Virrenveisuuseen yhtyminen olisi tarkoittanut joukkoon liittymistä, ja he halusivat pysyä ulkopuolisina.

Olen valveilla ollessani kohdannut usein samaa: ihmisiä, jotka eivät koe kuuluvansa siihen joukkoon, joka tulee kirkkoon ja veisaa. Kyse ei ole siitä ettei osaisi laulaa, eikä edes siitä, ettei tunne ”näitä uusia virsiä”, kuten monet sanovat. Kyse ei ole siitäkään, ettei kokisi uskovansa, tai ainakin jossain syvällä sisimmässään kaipaavansa jotakin syvempää rauhaa, voimaa ja iloa. Sellaista jota maailma ei voi antaa. Kyse on siitä, ettei koe kuuluvansa siihen joukkoon, joka käy kirkossa. Siihen joukkoon liittyminen tarkoittaisi oman uskonsa tai kaipuunsa näyttämistä: Alkaisivat pitää uskovaisena, enkä minä sellainen ole.

Jossakin historian vaiheessa kirkossa käyminen lakkasi olemasta itsestäänselvyys. Silloin syntyi tuo jako niihin, jotka kuuluvat joukkoon, ja niihin jotka eivät kuulu. Se on harmillista, sillä jälkimmäisessäkin joukossa olisi paljon niitä, jotka haluaisivat tulla mutta eivät kehtaa.

Usko on Jumalan lahja, eikä sen vähäisyys tai hauraus ole ihmisen oma vika. Omia opetuslapsiaankin Jeesus moitti: ”Jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran, te voisitte sanoa tälle vuorelle: ’Siirry täältä tuonne’, ja se siirtyisi.” (Matt.17:20)

Sen enempää taivaan kuin kirkonkaan ovella ei kysytä, montako vuorta olet uskollasi siirtänyt. Siksi toivoisin, että kirkkoon uskallettaisiin tulla. Ei siksi, että seurakunnan tilastot, joita parhaillaan kootaan ja tutkitaan, näyttäisivät kauniimmille. Eikä siksi, että pappi unelmoi täydestä kirkosta. Vaan siksi, että pyhän kosketus hoitaa ja lohduttaa sinua, antaa voimia ja vahvistaa heikkoa uskoa.

Tervetuloa kirkkoon – itsesi tähden!

kirkkoherra
Lauri Jäntti
Lapinlahden seurakunta

  • Kommentit

    • Köpötti!

      ”Joka uniinsa uskoo,se varjoaan pelkää!”(Sirius 7:24)

    • Tuula Kallio

      Oikein kaunis kirjoitus! Olen kirkkoihminen,mutta sairaudet estävät nyt ikäihmisenä ollessa pääsemästä kirkkoon.Asia on näin,kun kirjoituksessa mainitaan.Ei ole saatu uskoa sydämeen ja elämään.Itse sain jo lapsena pyhäkoulussa siitä hyvän alun ja äiti opetti iltarukouksen joka on seurannut elämässä mukana. Vaikeissa elämän tilanteissa se on ollut tukena ja vahvistunut koko pitkän elämän ajan.Aikuinen lapseni ei koe tarvitsevansa kirkkoa eikä uskoa.Tuntuu surulliselle.Uskon kuitenkin sen vielä tulevan elämää johdattamaan hänellekkin.

    Jätä kommentti

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *