maanantai 21.8.2017
Soini, Veini

Shokkihoitoa: 10 shock rock -albumia

Tabu on mielenkiintoinen asia. Eri vuosikymmenillä niskakarvoja nostattaneet asiat ovat muuttuneet joskus rajustikin. Samoin eri kulttuurien vaivaannuttavat aiheet vaihtelevat. Shock rock -genre on paukutellut gimppimaskiin verhottua päätään yhteiskunnan mukavuusrajoja vasten jo 1960-luvun lupulta alkaen. Genren tehokeinoja seuraamalla saa piirreltyä myös kohtuullisen päteviä kuvia kutakin albumia ympäröineestä yhteiskunnasta. Mikä on se tabu, millä kukin albumi ratsastaa ja kuinka vahvoja vastareaktioita se aiheuttaa. Shock rock on yhtä aikaa musiikkia, performanssia ja hieman sananvapauden rajojenkin tutkimista.

 

Otetaanpa pikainen kurkistus mitä musiikkityylin sisällä on vuosien varrella puuhattu…

 

Billian Dollar Babies

 

10. Alice Cooper – Billion Dollar Babies (Warner Bros, 1973)

Billion Dollar Babies on Alice Cooper  -nimisen yhtyeen myydyin albumi. Se nivoo glam rockin viitekehyksen ympärille epämiellyttävien, tai muutoin vain vielä tuolloin tabuja olleiden teemojen punoksen, puiden muun muassa vallanhimoa, egomaniaa, seksiä ja kauhua. Bändi toi rock-musiikkiin makaaberin teatterin elementtejä ja vei keikkakokemuksen konseptia ennennäkemättömille alueille. Vokalisti Vincent Furnier heilui lauteilla milloin pakkopaidassa, milloin giljotiiniin päätyen. Yhdysvaltain poliitikot ja uskonnolliset latipäät tekivät parhaansa Alice Cooperin ”nuorisolle turmiollisen” uran päättämiseksi, mutta tämä löi tietenkin vain vettä myllyyn. Yhtyeen hajottua laulaja Furnier adoptoi nimen Alice Cooper itselleen ja jatkoi menestyksekkäällä kauhurokkarin urallaan, joka on jatkunut katkeamatta näihin päiviin saakka. Suomessa herraa nähtiin edellisen kerran Mötley Crüen kanssa Hartwall-areenalla, jossa Alice Cooper pesi illan pääesiintyjillä selkeästi lattiaa.

 

Infestissumam

 

9. Ghost – Infestissumam (Loma Vista, 2013)

Ruotsalainen Ghost on Alice Cooperin tämän hetken ehdoton manttelinperijä. Siinä missä arveluttavat aiheet ja lavadramatiikka nostivat Alice Cooperin lopulta ihastuksen ja vihastuksen yläpuolelle, shokkirokin absoluuttiseksi ylipapiksi, on Ghost matkalla kohden samanmoista kohtaloa. Näinä internetin ja googlen kulta-aikoina täysin anonyymina, sekä identiteetittömänä toimiva ryhmä pappisvihkimyksen löytäneiltä Darth Vadereilta vaikuttavia kasvottomia muusikkoja on taustattomuudessaan aikamme rockin kiinnostavimpia ilmiöitä. Musiikillisesti eräänlaista Saatana-abbaa esittävä bändi veistelee levyilleen kevyen uskonnollisen shokeeraamisen ja härnäämisen lisäksi myös aikamme vahvimmat melodiat. Ghost on shokkirokkia parhaimmillaan.

 

Kahdet kasvot

 

8. Kummitus – Kahdet kasvot (BASF, 1976)

Tiesittekö että Suomessakin oli jo 1970-luvulla yhtye, jonka nimi oli Kummitus (Ghost) ja jonka jäsenet esiintyivät ilman identiteettiä, naamioituina hahmoina? Kotimainen Kummitus perustettiin Ähtäriläisen The Matthews -yhtyeen tiimoilta puhtaasti markkinoinnillisista syistä. Samoin kuin tämän vuosikymmenen Ruotsissakin identiteetittömyys ja räävit sanoitukset koettiin tehokeinoina. ”Hei hei hei – musta kaapu/ hei hei hei – nyt saapuu saatana/ hei hei hei – musta kaapu/ hei hei hei – nyt svengaa manala” -kaltaiset lyriikat erottuivat kyllä massasta, mutta olivat myös ehdottomasti liikaa maassamme tuolloin vallinneelle kekkosslovakialaiselle jeesustelun ilmapiirille. Bändin varhaisen rock ’n rollin ja makaaberien aiheiden liitto tuntuu tätä nykyä kenties hieman tarkoitushakuiselta, mutta yhtye on joka tapauksessa kotimaisen rockin ehdoton kulttinimi ja ainoa albuminsa Kahdet kasvot aito kotimainen keräilyharvinaisuus.

 

The Dwarves Must Die

7. The Dwarves – Dwarves Must Die (Sympathy for the Record Industry, 2004)

Yhdysvaltalainen The Dwarves aloitti 80-luvun alussa varsin perinteisenä punk-bändinä. Musiikkiteollisuuden (ja punkin!) tuotteistumisen ja kesyyntymisen edetessä The Dwarves päätti kuitenkin toimia vastakarvaan hankaamisen viimeisenä linnakkeena. Bändi vei ilmaisuaan enenevissä määrin kohden shokeeraavia aiheita, samalla kun ryhmän ulkoinen habitus eteni aina vain epämääräisemmäksi. Viimeistään huikea Dwarves Must Die -albumi hylkäsi tyylipuhtaan punkin sekoitellen joukkoon industriaalin, noisen ja konemuusikin elementtejä. Tuloksena on mykistävän toimivaa mökää, joka kumartaa yhtä aikaa Alice Cooperin, The Misfitsin, tai vaikkapa Ministryn suuntaan. Epämääräisten taiteilijanimien takaa löytyy myös melkoisia tekijämiehiä, kuten Nick Oliveri, Dexter Holland ja John Freese. Muun muassa.

 

Worship Me or Die

 

6. The Great Kat – Worship Me or Die! (Roadracer, 1987)

Englannissa syntynyt Katherina Thomas jäi historiaan nimellä The Great Kat. Klassisen musiikin koulutuksen saanut viulisti vaihtoi hienostuneen klasari-ilmaisun sähkökitaraan, nahkaan, piikkeihin ja metallin räävittömyyteen. Keikoilla veriämpärin päähänsä kaatanut The Great Kat tilutti suohon aikansa suuret kitarasankarit, kuten esimerkiksi Yngwie Malmsteenin ja kertoi olevansa uudelleen syntynyt Beethoven. Selkeää shokkirokki-materiaalia!

 

120 Days of Genitorture

 

5. Genitorturers – 120 Days of Genitorture (Capitol, 1993)

Domina-asuiset naiset eivät ole rockin maailmassa vieraita. Esimerkiksi Bitch-yhtye 1980-luvulta muistetaan nahkaan ja ruoskiin luottaneesta solististaan Betsy Bitchistä. Mikä tekee Genitorturesista ja keula-naisestaan Genistä poikkeuksellisen, on yhtyeen kyky yhdistää seksuaalisten tabujen aihepiirit raakaan industriaaliin, josta löytyy elementtejä myös punkista ja metallista. Eli pelkkä outous ei riitä. Myös musiikillinen vastine tarvitaan. Muun muassa aloittelevan Marilyn Mansonin kanssa keikkaillut yhtye kiinnitettiin uskaliaasti valtavirtaiselle Capitol-levymerkille White Zombien lyötyä läpi musiikillisesti samanlaisella, joskin tematiikaltaan kesymmällä ilmaisulla. Genitorturers on nykyään sekä kansainvälisesti haluttu esiintyjä, että sensuurihaluisten ryhmittymien kieltovimman ykköskohteita. Lienee jo tässä vaiheessa selvää että nämä kaksi asiaa menevät tässä genressä käsi kädessä.

 

This Toilet Earth

 

4. Gwar – This Toilet Earth (Priority, 1994)

Harva bändi on vienyt shokkirokin ulkoista tematiikkaa yhtä pitkälle kuin Yhdysvaltain Gwar. Bändi on kehittänyt ympärilleen science-fiction henkisen mytologian, esiintyen lavalla huikeissa futuristisissa panssareissa. Gwar kertoo olevansa joukkio intergalaktisia barbaareja, avaruusolentoja, jotka ovat saapuneet maahan aiheuttamaan hämmennystä. Gwarin tekstit tihkuvat poliittista ja yhteiskunnallista satiiria ja keikkansa koostuvat veren, seksin ja väkivallan kuvastolla leikkimisestä. Luonnollisestikin yhtye on jopa omana aikanamme liian arveluttavan oloinen saadakseen koskaan laajempaa hyväksyntää. Legendaarista shokkimateriaalia se on kuitenkin viimeisen päälle.

 

Antichrist Superstar

 

3. Marilyn Manson – Antichrist Superstar (Interscope, 1996)

Brian Warner, alias Marilyn Manson peri Alice Cooperin valtaistuimen shokkirokin tummana prinssinä 1990-luvun puolen välin jälkeen. David Bowien tavoin imagoaan tiuhaan vaihtanut Warner julkaisi vuonna 1996 ensimmäisen osan tunnetusta albumitrilogiastaan. Trent Reznorin  (Nine Inch Nails) tuottama osa 1, Antichrist Superstar, yhdisti Rammsteinin hiljattain lanseeraaman jyräävän industrialin Alice Cooperin albumeiden imagolliseen ja lyyriseen räävittömyyteen. Antichrist Superstar päivitti shokkirokin formaatin 1990-luvulle ja sitä seuranneet Mechanical Animals (1998) ja Holy Wood (In the shadow of the valley of death) (2000) viimeistelivät trilogian, sekä nostivat Marilyn Mansonin aikamme suurimpien artistien joukkoon.

 

The Fiery Summons

2. Radio Werewolf – The Fiery Summons (Gymnastic, 1989)

Radio Werewolfin shokeeraavuus perustui Gwarin kaltaisen yliampuvuuden sijaan totaaliseen uskottavuuteen ja vakuuttavuuteen. Yhtyeen neoklassisista ja ambient-henkisistä elementeistä koostuva musiikki naitettiin yhteen synkän messuamisen kera. Tuloksen ehkä aavemaisin albumi sitten Covenin Witchcraftin. Radio Werewolfin äärimmäisen teatraaliset, goottilaiset esiintymiset 1980-luvun Hollywoodissa veivät yhtyettä kohusta toiseen. Se ei kaihtanut tabujen rajojen härkkimistä ja viittaukset mustaan magiaan, sekä kolmanteen valtakuntaan kuuluivat kaikki Radio Werewolfin repertuaariin. Pian yhteiskunnan Keijo Ahorinnat syyttivät bändiä muun muassa natsismiin ja vampirismiin kiihttamisesta. Kovaa kamaa.

 

Coup De Etat

 

1 Plasmatics – Coup D’etat (Capitol, 1982)

Laulaja Wendy O. Williams muistetaan puolialastomista esiintymisistään, sekä aikanaan ennenkuulumattomasta rääkymisestään. Wendyn ulosanti oli sitä luokkaa, että esimerkiksi äärimetallin pioneeriyhtye Venom kuullosti Plasmaticsin rinnalla lähinnä rallattelulta. Tarjoilijana, stripparina, rantavahtina ja aikuisviihdetähtenä uraansa rakentanut Williams liittyi vuonna 1979 punk-yhtye Plasmaticsiin. Williams osoittautui rankemmaksi laulajaksi kuin yksikään miespuolinen vokalisti noihin aikoihin. Pian Plasmatics alkoi tuoda musiikkiinsa elementtejä nousussa olevasta metalliskenestä, ennakoiden muutamaa vuotta myöhemmin syntyvää punkin ja metallin yhdistänyttä crossover-soundia. Bändin vuoden 1982 albumi Coup D’etat on shokkiarvoltaan merkittävän ja musiikillisesti poikkeuksellisen yhtyeen äärimmäisen raisu ja aikaansa edellä ollut julkaisu, joka kuuluu myös julkaisuvuotensa musiikillisiin huippuhetkiin. Sen myötä Williams, Plasmatics ja piikkirintsikat piirtyivät lähtemättömästi musiikin historiaan.

 

 


  • Kommentit

    • Tuomas

      Onks Ghost shock rockia? Jos bändi olisi perustettu 70-luvulla niin se olisi ehkä silloin ollut jotain uutta, mutta ei kai tänä päivänä Ghost säikäytä edes naapurin mummoa, varsinkin kun onhan se ollut listaykkösenä täällä Suomessakin. Melodista, teatraalista ja okkultistista kevyt-heviä se ainakin on. Kuin kevyt-versio Mercyful Fatesta tai King Diamondista. Saatana-Abba on aika hyvä määritelmä. Mainio bändi kaikki tyynni.

    • Tommi "Toma" Suominen

      Tylyä tekstiä superstaroista… The great Kat on ainakin harjoitellut sähkökitarasoolojaan ja taidoistaan soittaja tiedetään.
      Marilyn Mansonkin on aikanaan päätynyt minun hyllyyn muiden albumeiden joukkoon ja Alice Cooperkin on ennestää tuttua musaa TV:stä ja c-kasettejakin tuli saatua…
      Hevimusaa ei ole luotu loppumaan tai sitä esittäviä artisteja kuolemaan koskaan, ainakin sellaista täällä Jämsänkoski heviskenessä on puhuttu iät ja ajat…

    Jätä kommentti

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *