perjantai 17.11.2017
Eino, Einari

Vähän isästä

Työtiloja muuttaessa tutkin isän (k. 1998) minulle jättämiä papereita. Hän talletti aineistojaan vähän mutta ratkaisevasti.

Näihin kuuluu kirjeitä, kirjoja, kuvia ja erityisesti lehtijuttuja. Hän oli pitkään mm. Iisalmen Sanomien päätoimittaja.

Arkisto tuottaa surua, ahdistusta, ihailua, vapauttavaa iloa.

Lauri Kulmala oli idealisti maalaisliittolainen, henkinen raivaaja. Kynä on aura. Hän näki kauas.

Muistan oman nuoruuteni erilaisuuden, universaali-ihanteet ja uhman, vanhasta irtoamisen ideologian. Toki hätkähdän maailmaani suhteessa isän maailmaan.

Samalla kun isä oli tunteellinen, yliherkkä yksilö, hän oli kansanrealisti. Kirjoituksissa se näkyy ilmeikkäästi, satiirina, viisaalla huumorilla, ovelasti älyllä, lämmöllä. Hän tunsi suomalaisen mentaliteetin ja tiesi poliittiset asetelmat kuten eduskunnan, jossa oli toiminut kirjeenvaihtajana.

Näen ja ymmärrän vasemmistoon taipuvaisessa nuoren sukupolven radikalismissa eläneeni kuin railakasta kesäkuuta siinä missä isän aate perustuu tummempiin, kuin myöhäissyksyn sävyihin.

Hän oli maahenkinen alkiolainen, kommunisteja vastaan. Hän oli Karjalan Kannaksella vartiossa todistamassa talvisodan alkua. Pian hän istui rajan takana sotavankeudessa.

TK-miehenä toimineen isän rintamakirjoituksissa ja myöhemmissä lehtijutuissa ihailen sekä tilannesilmää että yleisesti elämän ja työn arkista korostusta. Sapekas poliittinen terävyys yhdistyy sydämelliseen tavalliseen ihmiseen samastumiseen.

Kotona hän oli myös ankara, kurin pitäjänä joskus pelottava. Herkästi syyllistyvänä lapsena en käsittänyt, että kasvatusmenetelmissä oli sotaa kestämättömän ja kuitenkin sodan kestäneen luonteen jälkiä. Niiden särmään vaikutti ikäluokan kollektiivihistoria.

Isän kirjoitukset liittivät elämän ohikiitävyyden sukupolvien jatkuvuuteen ja suorastaan iäisyyteen. Tietoisuus kansan vaiheista avaa pitkiä lukuja omankin perheen tarinaan.

Kun Lauri pakinassaan kirjoittaa auton ruhjoman pikkuveljeni kuolemasta välittömästi tuon onnettomuuden jälkeen, on minun lopetettava arkiston lukeminen sillä erää itkemiseen.

Hän lähestyy tapausta menehtyneen lapsen näkökulmasta kuvaamattoman rakkauden ilmapiirissä. Turman käsittämättömyyteen yhdistyvät traaginen realismi ja pyhyys, enkelivoimat, uskonläheisyys.

Hengellisyys on ajaton virta. Se merkitsee vaellusta myyttien, unien, taiteiden, eettisyyden ja luomakunnan ykseyden lähteille. Näille me, isä ja poika, olemme tahoillamme tahtoneet hakeutua.

Emme kovin paljon jakaneet tätä katsomusta siitä keskustelemalla. Mutta tiedostamatta ja tietoisesti rakensin siltaa vuorosanattomuuden yli sittemmin, kun suuntauduin omissa kirjoituksissani ihmisenä olemisen arvoitusta ja mytologiaa koskettavan kokemisen etsimiseen.

Niin isäkin on tehnyt. Tunnistan hänen herkkyytensä; varjot, pelot, itsesyytökset, eksistenssiahdistuksen ja valoisammat sivut. Ne liikuttivat meitä ihmisyyden perustoja kohti. Kirjoittaminen on ollut yhteytemme kuvastin.

Kirjoittaja on kirjailija ja vapaa toimittaja.


  • Jätä kommentti

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *