lauantai 21.10.2017
Ursula

Työurakka on viimein takana

Perjantaina oli yhteiskuntaopin ylioppilaskoe. Aamulla tarkistin ainakin viisi kertaa, että kaikki on ihan varmasti mukana. Edellisenä iltana olin tehnyt sen jo kahdesti.

Kävin herättämässä isäni hyvissä ajoin ennen lähtöä, että hän varmasti ehtii viedä minut kokeeseen. Isä naurahti: sinua taitaa tosiaan stressata, kun et ennen ole nipottanut aikatauluista. Hän oli oikeassa. Aina me olimme ehtineet ajoissa.

Kun opettajat antoivat ohjeita yo-salissa, tarkistin vielä monta kertaa, ettei puhelimeni varmasti ole housujen taskussa. Kävin läpi kaikki tavarani varmistaakseni, ettei johonkin ollut unohtunut luvatonta tekstiä näkyville. Säännöt ovat kuitenkin melko tiukat, sillä saliin ei saa tuoda edes juomapulloa, jossa on etiketti paikallaan.

Parin koevastauksen jälkeen tajusin, ettei minulla ole aikaa panostaa huolelliseen kieleen pitkissä koevastauksissa. Koeaika alkoi olla puolessa välissä, eikä minulla ollut kuin kaksi tehtävää viidestä valmiina.

Sisäinen perfektionistini parkaisi tuskaisesti, kun päätin unohtaa pilkku- ja lauseoppisäännöt. Minun piti ikään kuin oksentaa kaikki tietoni vastauksiin, enkä pitänyt siitä ollenkaan.

Aloin tunnistaa itsestäni samoja piirteitä kuin eräästä ruotsalaisesta tytöstä, johon tutustuin kielimatkalla Ranskassa pari kesää sitten. Hän oli menossa johonkin ruotsalaiseen kovatasoiseen lukioon ja oli perfektionisti isolla P:llä. Sain huomata sen lähes heti, kun aloimme tehdä yhdessä tehtäviä.

Silloin minua ihmetytti, kun tyttö halusi suorittaa kaiken täydellisesti ja perusteellisesti suunnitellen sekä analysoiden. Tehtävät olivat leikkimielisiä ja suorittamisen tai kilpailemisen sijaan tarkoituksena oli pitää hauskaa, tutustua muihin ja saada kokemuksia. Kaikin puolin hän oli todella mukava tyttö, mutta silloin tällöin koin pientä alemmuutta hänen seurassaan.

En koskaan ole kokenut olevani kovinkaan suuri kiihkoilija esimerkiksi siinä, missä järjestyksessä jotain tapahtuu, onko muodostettu rivi viivoitinsuora tai taulu seinällä tasapainossa.

En myöskään kovin paljoa nauti asioiden liian yksityiskohtaisesta suunnittelusta. Tunnen kyllä ihmisiä, jotka eivät saa mielenrauhaa, ennen kuin asia on selvitetty niin juurta jaksaen kuin mahdollista.

Aloin kuitenkin tunnistaa itsessäni tiettyjä perfektionistisia piirteitä ja nyt pystyn jopa samaistumaan kielimatkaystävääni. Taidankin olla sitä tyyppiä, joka pyrkii ylisuorittamaan silloin, kun jokin tuntuu tärkeältä. Minulle koulutus on juuri sitä enkä voinut kuin tuntea piston rinnassani, kun kaikesta ylioppilaskokeen eteen tehdystä työstä huolimatta se osoittautuikin mielestäni haastavaksi.

Kokeen jälkeen äitini kehotti minua kuitenkin olemaan murehtimatta sitä ja odottamaan tuloksia kaikessa rauhassa. Hän sanoi myös, että minun pitäisi yksikertaisesti keskittyä nauttimaan siitä, että syksyn pahin työurakka on takana. Ehkä teenkin juuri niin.


  • Jätä kommentti

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *