lauantai 21.10.2017
Ursula

Tarinoita, kohtaamisia ja yksi lopettamisleiri

Jalkapallokentällä olin keskushyökkääjä, roolipelaaja. Tehtävänäni oli pitää palloa, juosta puolustuslinjan taakse ja olla vaarallinen alueella, josta maaleja mätetään. Välillä onnistuin, toisinaan en. Sellaista elämän kai kuulukin olla. Opettelua ja kokeilemista. Onnistumisia ja huteja.

Jotkut tietävätkin (ja osa ymmärrettävästi ei), se rooli loppui ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan.

Sen jälkeen elämästä hupeni muutama vuosi omaa roolia etsien. Kyllästyin saamattomuuteen – omaani sekä työkkärin.

Yhtenä iltana raapustin pari tekstinäytettä, ja lähetin ne Iisalmen Sanomien entiselle päätoimittajalle, Jarkko Ambrusinille. Pari päivää tästä, istuin työhaastattelussa toimituksen entisissä tiloissa. Aika pian aloitin työn lehden avustajana ja kolumnistina, juniorivalmennuksen ohella.

Puolitoista vuotta jälkeenpäin olen saanut kirjoittamistani jutuista paljon palautetta. Sekä kiitosta että kritiikkiä. Molemmat ovat olleet tervetulleita, kehittäviäkin. Aina.

Etenkin yli 50 kertaa julkaistu Liukutaklaus-kolumnisarja herätti paljonkin keskustelua. Hyvä. Se oli sarjan tarkoitus.

Toimittajaurani aikana olen tavannut työn merkeissä satoja erilaisia ihmisiä, joilla on ollut jokin tarina kerrottavana. Vanhempaa väestöä sekä nuorta, tulevaisuuden sukupolvea.

Olen yrittänyt tykästyä haastateltavan parhaimpiin puoliin ja kiinnostua niistä. Uskoakseni se työskentelytapa on myös toiminut.

Mutta sen lisäksi, että toimittajan täytyy osata kohdata ihmisiä, tilanteita ja päivän puheenaiheita, täytyy hänen myös osata kirjoittaa sujuvasti ja luovasti. Eihän kukaan seppä syntyessään ole, eikä välttämättä edes vielä peruskoulunkaan jälkeen. Ihminen on onneksi kuitenkin oppivainen.

Minäkin opin kirjoittamaan, vaikka äidinkieli oli ysiluokalla sama kuin arpakuution isoin numero. Opin, koska minulle annettiin aikaa opetella ja upeat kollegat sekä esimiehet opettivat minua. Kädestä pitäen ja positiivisen palautteen kautta, vaikka ensimmäiset juttuni olivat (jonkun mielestä ovat toki edelleen) kuin koalan oksennusta.

Ihmisen on välillä uskallettava laahustaa pois mukavuusalueeltansa edetäkseen elämässään. Siitä olen viimeistään nyt tietoinen. Oma hyppyni tuntemattomaan oli jälkeen päin ajateltuna napakymppi – nimenomaan Kari Salmelaisen juontamana.

Löysin oman roolin sieltä, missä sitä en ollut koskaan edes kadottanut.

Ja koska jalkapallo ei minusta kulumallakaan lähde, tiivistettäköön tämä puolitoistavuotinen: onnistuneet kirjoitukset olivat maaleja ja hyvä työyhteisö pelikavereita, jotka syöttivät ne. Stadion oli Kuopion Keskuskentän sijasta koko Ylä-Savo. Yleisöä, jotka potkivat minua eteenpäin, olitte te, hyvät lukijat.

Au revoir!

Ps. Kolmesataa euroa jalkapallon lopettamisleiristä-kirjoitukseni taisi olla ”upein osumani”. Yksi näiden leirien järjestäjistä käänsi katsekontaktin jälkeen minulle selkänsä Kai Pahlman -lopputurnauksessa kesällä.

Opin, että se hinta toimittajan täytyy olla valmis maksamaan tuodakseen yhteiskunnallisia epäkohtia esille.


  • Kommentit

    • KimBook

      Kentällä hienoin näkemäni osumasi tapahtui Helsingissä pari kesää sitten. Paikalla oli Kuosmasen Saku, Liuksen Ispi, Tainion Teemu, Rantasen Jallu ja erinäisiä kirja-alan kynämiehiä, ja peli päättyi muistaakseni 3-3. Otit pallon koukkuun rangaistusalueella ja vippasit pelivälineen maalivahdin yli kauniissa, korkeassa kaaressa. Enpä muista aivan vastaavaa nähneeni, en edes televisiossa.

    Jätä kommentti

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *