torstai 18.1.2018
Laura

Sota, rauha ja Runni

Tuntematonta ”tuutin” täydeltä. Katselin kahta ensimmäistä Tuntemattoman sotilaan elokuvaversiota jälleen kerran televisiosta. Niitä seuratessani ihmettelin, kuinka kesällä 1944 oma isäni selviytyi fyysisesti haavoittumattomana vihollisen suurhyökkäyksen tiimoilta? Ja kuinka hän kaiken sen jälkeen pystyi elättämään meidän perhettämme tekemällä varastotyötä kangastukkuliikkeessä!

Elämä on ihmeellistä. Sattumia, kohtaloita ja valintoja.

Olen useasti kertonut tataarilaisesta vähemmistöstä, joka ”rantautui” Helsinkiin ja muualle 1800-luvun viimeisinä vuosina. Toimeentulonsa he saivat pääsääntöisesti kauppiaana. Sata vuotta on kulunut siitä, kun itsenäisyyttä juhlivassa valtiossa taisteltiin vallasta. Asein. Ja kohtalokkain seurauksin. Olen miettinyt myös sitä, mitä mahtoivat tataarit silloin ajatella? Luultavasti enemmistö noin 600 tataarista, joita maahamme oli asettunut, kannatti valkoisia. Oletettavasti suurin osa oli tullut karkuun itäisen naapurimme levottomia olosuhteita. Todetakseen ainoastaan sen, että myös näillä main olo ei suinkaan ollut rauhallista.

Tunnemme historian. Verinen sota päättyi lopulta valkoisten voittoon. Eivätkä sodat siihen loppuneet. Ei meillä eikä muualla. Päinvastoin. Valitettavasti.

Yle on kiitettävällä tavalla tuonut esille erinomaisia dokumentteja näistä kauheuksista. Tälläkin hetkellä Ylen Teema-kanavalla esitetään kymmenosaista dokumenttia Vietnamin sodasta. Sielläkin taisteltiin vallasta ja aatteesta. Ismeistä. Jos joku ”ismi” minulle kolahtaa, niin se on pasifismi. Ja juuri Vietnamin sodan kohdalla muistan parhaiten, milloin se minuun iski. Kiitos John Lennon ja Yoko Ono!

Seurasin myös innolla Jari Tervon Kekkos-”dokkaria”. Hienoa sivistystä ja mainiota ajankuvaa. Mutta totuuden nimissä minun on tolkutettava, että en erityisen pidä siitä, että Urho Kalevan ”naisseikkailuita” retostellaan ja tyrkötetään. Se on suuri loukkaus Kekkosen omaisia ja erityisesti Sylvi Kekkosta kohtaan. Onneksi Urho Kalevan pojanpoika Timo Kekkonen kertoi yhdellä lauseella totuudellisuuden tästä asiasta.

Tykkään kierrellä maailmaa. Netin välityksellä. Lentopelkoiselle ihmiselle riittää usein tovereiden lämpimät ja aurinkoiset kuvat vaikkapa Espanjasta. Toki pikkaisen hymyilytti, kun viime viikon päivityksissään he manasivat lumen tuloa ”aurinkorannoille”.

Kauas ei tarvitse matkustaa, kun löytää läheltä jotakin kaunista. Lähdin viettämään synttäreitä Runnin kylpylään. Elämyksestä tuli ihana. Tämä kaikki syntyi upeista maisemista, rauhasta, maukkaista kattauksista, kaunisäänistä karaoke-laulajista ja erittäin ystävällisestä henkilökunnasta. Vastaanottovirkailija-Jorman kanssa käydyt keskustelut ja ennen kaikkea hänen tarinansa Runnista sekä tietysti jalkapalloilusta avarsivat jälleen maailmankuvaani. Sainpa vierailla myös Johannes Virolaisen kirjastossa, josta löytyi paljon mielenkiintoista luettavaa. Ja tällaiselle raittiusmiehelle se kuuluisa vesi teki tehtävänsä. Olen täynnä virtaa. Jopa siinä määrin, että jaksan hakea varhaistettua vanhuuseläkettä.

Lopuksi vielä kaunis kiitos Iisalmen kaupunginjohtajalle lämpimistä sanoista koskien PK-37:n historiikkia. Muiltakin on palautetta tullut ja jokaisesta olen kiitollinen.

Hyvää ja rauhallista vuotta 2018!

Kirjoittaja on lähihoitaja ja kulttuurin moniottelija.


  • Kommentit

    • Lukutoukka

      Runnilla Johannes Virolaisen kirjasto? Oliko se hiljainen tila vai poliittisen keskustelun tyyssija?

    Jätä kommentti

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *