maanantai 23.10.2017
Severi

Silmästä silmään

Siinä se tuijotti tovin hievahtamatta. Ainakin kuvittelin, että suoraan silmiin. Mitä nyt reilun parin metrin matkalta voi erottaa ketun pikimustista silmistä.

Syöksy kohti kännykkäkameraa oli virhe. Hetki oli ohi. Olohuoneen ikkunan eteen pysäköinyt kettu oli jo luikkimassa tiehensä.

Kuvaan ehti tallentua vain juuri ja juuri nurmikon laidalla erottuva punaturkki. Valkoinen hännänpää vilkkuen se jolkotteli keskellä Iisalmen Makkaralahden tiiviisti asuttua pientaloaluetta. Kai väisteli pyörätiellä taitavasti vastaantulijoita. Liekö käynyt leikkikentällä tarkkailemassa taaperoita kiikuissaan. Olisiko vallan päätynyt lähikaupan ovenviereen koiraparkkiin koiraa teeskentelemään. Josko joku huolisi… ruokkisi vallan.

Eipä tuo kettu niin harvinainen näky ihmisasumusten äärellä taida olla. City-ketuista on kannettu huolta varsinkin eteläisemmässä Suomessa jo tuon aikaa. Sattumoisin oli vain tämä kulkija elämäni ensimmäinen silmästä silmään kohdattu metsän eläjä. Karhuun olen aina kuvitellut törmääväni marjareissuilla, tuloksetta. Hirvestäkin olen tuoreet makuujäljet tavannut, mutta käärmettä kummempaa en ole ennen aitona ja vapaana kohdannut.

Tutkittua ja hyvin jo tiedossa on, että kannattaa mennä metsään aina kun on paha mieli. Siellä virkistyy kuin itsestään. Luonto antaa voimaa. Kuusen juurella istuskellessa tulee turvallinen olo. Verenpaine laskee, syke laantuu, ajatus asettuu, kiire kaikkoaa. Lieneekö villieläinten vaikutusta ihmiseen tutkittu yhtään tarkemmin. Varmaankin on.

Ikiomana havaintonani voin kertoa, että ensin tulee järisyttävä säikähdys. Koko olomuoto ja kroppa sähköistyvät. Äsken vielä vapaana leijuva ajatuksenvirta pätkähtää poikki. Aivot käyvät kierroksilla. Korvissa suhisee. Mitä tässä nyt voi tehdä, miten ottaa ilo irti?

Ja mitäpä sitä muutakaan kuin yrittää ikuistaa, napsaista kuva. Vaikka heti jo tajuaa, että tuskinpa ehdin kunnolla kuitenkaan. Niin kuin sitten kävikin. Joka tapauksessa tuosta kohtaamisesta jäi tyytyväisyyden hyrinä jäljelle. Hehkua riitti koko päiväksi. Kokemus täytyi toki jakaa: ”Hei – minäpä näin ketun meidän takapihalla!”

Nyt ymmärrän hyvin mikä ihmisiä houkuttaa bongaamaan harvinaislintuja tai kyttäämään karhuja piilokojuista. On varmasti hienoa katsella vierestä, kun nalle tai parhaassa tapauksessa useampi tassuttelee liki. Tuntee sen hajut, kuulee tuhinat ja mörinät.

En tiedä onko meillä suomalaisilla jokin erityinen luontosuhde. Niin moni väittää. Toisaalta sanotaan, että päinvastoin, luonteva luontosuhde on jo katkennut tai pahasti katkeamassa. Kännykkäsukupolvi ei mielellään metsään mene. On lapsia, jotka eivät osaa kävellä epätasaisella polulla, aikuisia, jotka pelkäävät ajatustakin metsäretkestä. Onhan se vähän huolestuttavaa, jos näin on. Metsään kannattaa mennä. Eläimiä kannattaa katsella ja ihmetellä, jos kohdalle osuvat.

Rohkean city-ketun kohtaaminen ei varmaankaan edusta sitä kaikkein jalointa luontokokemusta, mutta olipahan jonkinlainen muistutus siitä, että yhtä luontoa täällä ollaan – niin villit kuin vähemmän villit eläjät.

Eipä toinen enempi toista.


  • Jätä kommentti

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *