torstai 22.11.2017
Silja, Selja

Laulunlahja

Edesmenneen ruotsalaistenori Nicolai Geddan omaelämäkerran nimi on ”Gåvan är inte gratis”, lahja ei ole ilmainen. Tässäpä tiivistyy kaiken osaamisen ydin: talenttia pitää olla mutta töitäkin pitää tehdä. Jokaisen ihmisen kasvuvuosiin mahtuu tuntitolkulla harjoittelua ja valmistautumista. Menestys on lahjakkuuden sekä ajan ja työn investoinnin lopputulos.

En enää muista, miten usein olen saanut kuulla kuinka minulla on “laulunlahja”. Aivan kuin päähäni olisi lapsuudessa pudotettu jonkinlainen musikaalisuuden ihme jota nyt iloisesti hyödynnän. Minä se vaan laulelen! Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee! Tahtoisin muistuttaa asiaan vihkiytymättömille, että musiikinopiskelu ei ole iloleikki, jossa kouluun riennetään luomaan taidetta kuin päiväkotiin sormivärimaalauksia. Paremmin kuvaava vertaus olisi “verta, hikeä ja kyyneleitä.”

Se että saa asian näyttämään helpolta, on koko jutun juju. Kun ihmiset kysyvät minulta ”miten noin pieneen tyttöön mahtuu noin suuri ääni”, tapaan vastata, ettei läskillä lauleta vaan lihaksilla. Olen treenannut näitä lihaksia koko elämäni. Vertaa sitä vaikka painonnostajaan tai maratoonariin: eihän kukaan huippusuoritusta kylmiltään tee!

Suomalaiset osaajat pärjäsivät loistavasti, kun Pohjoismaiden neuvosto jakoi 1.11. palkintojaan: musiikkipalkinto meni kansainvälistä suursuosiota nauttivalle Susanna Mälkille. Onnea! Ikävä kyllä samalla lähti käyntiin ainainen kulttuuripalkinto-spekulaatio. ”Oliko Suomi100 -lisää?” otsikoi Helsingin Sanomat kolumnissaan. Jospa ammattisellististä huippukapellimestariksi noussut Mälkki nyt vaan oli nainen paikallaan ja ansaitsi palkintonsa?

Kulttuuri ei ole koskaan asia jossa voi valita todellisia voittajia. Joka tienaa eniten tai saa eniten palkintoja, ei välttämättä ole lahjakkain, luovin ja paras. Kuinka moni neroksi myöhemmin nimetty “löydettiin” vasta kuolemansa jälkeen! Mutta jossain tämä yhteiskunta, joka niin mielellään haluaa laittaa ihmisiä paremmuusjärjestykseen, voi ollakin hieman oikeassa: välillä palkintoja tarvitaan. Ei sanoaksemme mikä on parasta vaan antaaksemme tunnustuksen vuosien kovasta työstä. Usein me näemme kirjailijan kirjamessujen lavalla puhumassa viisaita, tanssijan ottavan ruusuja vastaan hikisenä ja hymyilevänä esityksen jälkeen, mutta emme näe niitä yksinäisiä tunteja, päiviä ja viikkoja kun hän on istunut työnsä äärellä kenties arpoen josko vuokrarahat ovat kasassa.

Yksi aikamme menestyneimpiin kirjailijoihin laskettu J.K.Rowling, ”Harry Potterin äiti”, on kertonut olleensa vielä nelikymppisenä köyhä yksinhuoltaja, jonka kirja oli lähetetty takaisin kymmenistä kustantamoista. Voin kuvitella, että myöhempinä vuosina hän on kyllä ääneen nauraen hyppinyt pankkiautomaatille ja palkintogaaloihin.

Onko hän tavallista taitavampi kirjoittaja? Ehkä ei, mutta tavallista härkäpäisempi ja sen ansiosta antanut miljoonille mahdollisuuden maailmoihin joihin rakastua, ja saanut sittemmin nauttia sen tuloksia itsekin.


  • Jätä kommentti

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *