sunnuntai 19.11.2017
Liisa, Elisa, Eliisa, Liisi, Elisabet, Elise

Korpeimme kuiskintaa ja mietteitä maailmalta

Heinäkuussa valtaosa kansasta on lomalla, ja toimistojen käytävillä kaikuvat vain yksittäiset askeleet. Itse menin ja käytin lomani jo suven korvilla touko-kesäkuussa, kun reissasin Islannista Intiaan.

Ehdin käydä ihastumassa Islantiin ennen Euroopan yli pyyhkäissyttä jalkapallohuumaa. 2500 kilometriä maastoautolla saarta ympäri ajellen maasta sai hyvän kuvan. Paikoitellen Islannin päätien päällyste vaihtui soraksi, vaikka valtaosa tiestä olikin kelvollisella asfaltilla päällystetty.

Vaikea olisi nykyään kuvitella, että vaikkapa Iisalmen ja Kajaanin välissä olisi soralla 20 kilometrin pätkä Sukevan molemmin puolin.

Juuri loppuneiden jalkapallon EM-kisojen myötä islantilainen mentaliteetti ja usko omaan tekemiseen ovat tulleet myös muun maailman tietoon, ja parin viikon kokemukseni maasta vahvistaa tätä kuvaa.

Terve usko omaan tekemiseen ja mahdollisuuksiin on sellainen asia, jonka toivon jääneen rinkkani pohjalle matkamuistoksi.

Liian usein totean itsekin, kuinka ankeita aikoja elämme talouskurimuksen ja hallituksen leikkauspolitiikan lyödessä lyötyä.

Edellisen kolumnini kirjoitin Intiassa, minne suuntasin siellä vaihdossa olevan kaverini luokse. Intiassa matkustin junalla maan monsuunisateiden pieksämää länsirannikkoa pitkin ihmetellen täydellistä vastakohtaa pohjoismaiselle elämänrytmille ja järjestelmälle.

Kokemuksille voisi omistaa vaikka yhden kolumnisarjan, jonka voisi aloittaa vaikka intialaisten suuresta rakkaudesta kaiken maailman höpöhöpö-byrokratiaa ja lippulappusia kohtaan. Tämän sarjan voisi vaikka lopettaa intialaisten teiden kunnossapitoon tai pikemminkin sen olemattomuuteen. Kotoisasta siltarumpupolitiikasta, jossa rahaa ohjataan kotiin päin, ei merkkejä juuri näkynyt. Onkohan tämä sitten hyvä vai huono asia?

Vaikka matkailu ulkomailla avartaa, ei sovi unohtaa sitä, mitä lähimaastot voivat tarjota.

Suomessa osataan tunnetusti siltarumpupolitiikka ja toisaalta sen puute näkyy syrjemmässä ajettaessa, kuten huomasin kalareissulla Kuhmossa.

Kainuun syrjäiset tiet voittavat kyllä intialaiset kärripolut, vaikka niiden kunto ei häävi olekaan. Mitä sitä nyt korpea asfaltoimaan, vaikka kyllähän sekin taidetaan meillä esimerkiksi Lapin Nellimissä, minne uutta asfalttia vedetään 32 kilometriä.

Ja taas sorrun surkuttelemaan, vaikka viikonlopun muistot Kuhmon ärjyviltä koskilta lämmittävät mieltäni. Teilläkin pääsi kulkemaan vallan normaalilla henkilöautolla.

Ainahan asiat voisivat olla paremmin, mutta rinkkaani raottamalla näen taas tulevaisuususkon pilkottavan rähjääntyneiden varusteiden alta. Käännän mielessäni kaihoisan Nälkämaan laulun kertomaan kauniista soista, joita meillä toistaiseksi Suomessa riittää.

Olkoon kyse konkreettisesta suosta tai suossa tarpomiselta tuntuvasta urakasta, saa siitä enemmän irti, kun terveellä tavalla uskoo tekemiseensä. Jos Suomi-neidosta ei ole viikinkien seuraajaksi, niin kyllä siitä erinäisistä soista nousijaksi on.

Kirjoittaja on iisalmelainen kuntavaikuttaja ja terveys- ja yhteiskuntatieteiden maisteriopiskelija.


  • Kommentit

    • Ovienulkopuolelta

      Kuvitella, entäpäs elää, silloin kuvaamallasi tieosuudella, ”hiekkalinjalla”Kajaani – Iisalmi
      ei talviauraustakaan. Tänäpäivänä, kun kuvakin on nostettu puhumaan seinillä, teitä ei vain aurata, vaan ne maalataan – ? Suot siirtyivät kauniiksi viljavainioiksi
      Saarijärven Paavon kässittelyssä – mitenkähän kävisi tänään?

    Jätä kommentti

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *