Suhteellista ja suhteetonta

13.4.2012 7:04 Anna Fält

Milloin viimeksi olet ystävystynyt tai saanut uuden kaverin? Missä vaiheessa huomasit, että tässäpä oiva heppu, tämän kanssa haluan viettää vapaa-aikaa jatkossakin? Missä vaiheessa aloit käyttää nimitystä "Kaveri" tai "ystävä"?

Parisuhdetta aloittaessa käydään usein se romanttisista komedioista tuttu "Se keskustelu" jolloin tapailu muuttuu viralliseksi seurusteluksi. Toinen alkaa vaivaantuneena kyselemään, mikähän suhteen tila nyt oikein mahtaisi olla ja mihin tässä ollaan etenemässä. Jos hyvin käy, tullaan molemmat samaan johtopäätökseen että toisesta tykätään niin kovasti että muiden katselu loppuu nyt tähän.

Yhdenkään kaverin tai ystävän kanssa en ole tuollaista keskustelua käynyt, eikä varmaan kovi moni muukaan. Jostain kumman syystä kaveruus vaan luonnollisesti ajautuu omiin uomiinsa. Huomataan vaan että tämäpä tuntuu hyvälle, kohta voi jopa sanoa rakastavansa toista mutta ei siitä mitään julkista ilmoitusta tarvitse tehdä. Voi vain todeta saaneensa elämäänsä ihmisen jota rakastaa, olla asiasta mittaamattoman onnellinen mutta minkään ei tarvitse muuttua.

Hyvää ystävää ei tarvitse nähdä vuosiin mutta tavatessa voi jatkaa siitä mihin viimeksi jäi. Miksi ei parisuhde voisi olla samanlainen? En keksi mitään muuta selitystä kuin omistamisenhalu. Ystävän kanssa harvoin käydään niin omistamisenhaluiseksi kuin parisuhteessa. Ei ystävän kanssa käydä sitä keskustelua "Nyt ei sit tapailla muita ystäviä, ollaan vaan me toistemme ystävät". Kun ystävä on toisen kanssa, luotetaan siihen että ystävyys säilyy. Kun poikakaveri on matkoilla jätkäporukalla tai tyttöystävä likkojen iltaa viettämässä, istuu moni kotona kiristelemässä hampaitaan mustasukkaisuuden vallassa.

Ystävä tulee myös yleensä hierarkiassa kakkossijalla. Kun rakkaus menee edelle. Mutta miksi parisuhteen rakkaus olisi tärkeämpää ja suurempaa kuin ystävän rakkaus? Kun on erottu ja löydetty uusi jo monta kertaa vuosikymmenten ajan ja sama vanha lapsuudenystävä on kulkenut rinnalla kaikki ajat, eikö joku tunnu kuviossa hiukan oudolta? Miksi ei voisi kutsua parasta ystäväänsä "elämänsä rakkaudeksi"?!

Seksuaalisuudella ja suvunjatkamisella on loppujen lopuksi hyvin vähän tekemistä rakkauden kanssa, sehän on biologiaa. On järkevää valita hyvännäköinen puoliso (lue: hyvinvoiva) ja pysyä hänen kanssaan jotta kasvattajia olisi kaksi. Ihmisen silmä mieltyy yksilöön, josta tulisi todennäköisesti hyvä vanhempi tuleville jälkeläisille, hormonit sanovat milloin olisi aika "panna parastaan" ja pistää siemen liikkeelle. Ei siinä tarvitse prinssiä valkealla ratsulla, kynttiläillallista ja kalliita lahjoja.

Mutta miksi meille vuosikymmeniä ja satoja syötetyt romanttiset normit rakkaussuhteesta, avioliitosta, täydellistä perheestä ja "sen oikean löytämisestä" ovat niin kamalan ahtaat?

Tahtoisin luottaa ihmisten yksilölliseen tapaan rakastaa, että jokainen voisi löytää itselleen oikeanlaisen suhteen. Jossain päin maailmaa eletään usean puolison kanssa saman katon alla, joku päättää keskittää kaiken rakkautensa lemmikkiin tai hankkia yksin kasvatettavan lapsen jolle omistautuu.

Jokainen suhde on oma tarinansa, täysin yksilöllinen, eikä sitä voi kukaan muu ymmärtää, saati saisi paheksua. Jotkut sisarukset elävät yhdessä koko elämänsä, eikö tässä voisi siis puhua Suuresta Rakkaustarinasta?

Kommentoi artikkelia

Kommentit

Kommentoi