| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Sitkumutku
Istuin tässä päivänä eräänä koulutuksessa kuuntelemassa konsultin viisaita sanoja. Kahvitauon jälkeen hän aloitti toteamalla, että me suomalaiset olemme vähän sitkuttelijoita. Minulta koko termi meni aluksi aivan ohi. Mitä tässä nyt haetaan? Onko tämä jokin vieraan murrealueen termi, jota en nyt oikein ymmärrä? Liittyykö tämä sitkeyteen vai kituuttamiseen, vai johonkin ihan muuhun?
Ennen kuin pääsin esittämään jälleen hölmöjä kysymyksiä (toimittajan etuoikeuksia), luennoitsija jatkoi ajatustaan: meidän työikäisten ongelmana on usein siirrellä omia unelmiamme ja haaveitamme tulevaisuuteen. "Sitten kun minulla on lomaa, minulla on aikaa tavata ystäviä ja kuntoilla. Sitten kun lapset ovat isoja, meillä on aikaa toisillemme. Sitten kun olen eläkkeellä, minä rakennan itselleni veneen".
Valitettavan usein taitaa vain käydä niin, että sitten kun on aikaa, peliin astuu uusi elementti: mutku. "Mutta kun tässä on kaikkea muuta, ei nyt ehdi eikä viitsi"... Tuttu lause varmasti useimmille meistä.
Ehkä sitkuttelu ja mutkuttelu on vain monille sisäänrakennettu tapa väistellä. Elämässä on monia vaikeita tilanteita, joiden ratkaisua haluaa vain siirtää eteenpäin. Alkoholistit esimerkiksi ovat oikein sitkuttelun maailmanmestareita: "sitten kun olen selviytynyt tästä asiasta, lopetan juomisen." Pian vuorossa onkin jälleen mutku...
Monissa psykologiasta tutuissa elämänkaarimalleissa ihmiseloa kuvataan aika lineaarisesti, ainakin täällä meillä länsimaissa. Tietyt kehitysvaiheet tulevat tietyssä iässä, halusimmepa tai emme. Säännöllisin väliajoin ihmiselle tulee jokin kriisi, jonka jälkeen tulee jälleen seesteisempi vaihe.
Yhteiskunnan putki imaisee meidät mukaansa jo peruskoulun alussa. Sen jälkeen soljumme putkessa virran mukana ainakin eläkeikään saakka, jolloin tupsahdamme ulos kuin poistovesi konsanaan. Ihan kuin kohtalomme olisi määrätty jo etukäteen.
Vähän tylsän oloista ja yksinkertaistavaa teorisointia, sanon minä.
Ehkä meidän olisi syytä ajatella enemmän nytku. Menneelle emme voi mitään, tulevaa emme voi tietää, joten miksi emme keskittyisi nykyhetkeen?`Siihen ainakin voimme jollain tavoin vaikuttaa. Carpe Diem, tartu hetkeen, näinhän sitä jo viisaat antiikin immeisetkin ajattelivat. Pyydänkin jo pitkään mielessä olleen naisen treffeille tänään. Miksi siirtää päätöstä aina eteenpäin? Tänään voisin myös rikkoa päivärutiinini, sehän voisi olla piristävää!
Väitän, että monen ihmisen stressi kasvaa siksi, että meillä on taipumusta murehtia liikaa tulevia. Ensi viikolla pitäisi tehdä sitä tätä ja tuota, miltähän maailma näyttää puolen vuoden päästä, entäs jos taivas putoaa niskaamme? Siinä murehtiessa soljumme sitten putkessa kuin ajopuu konsanaan. Ja vuodet vain vierivät...
Olen huomannut ainakin itsessäni sen, että välillä tulevien murehtiminen vie keskittymisen juuri käsillä olevista asioista. Yhtäkkiä kaikki maailman asiat tuntuvat kasaantuvan ja tekemisestä ei meinaa tulla mitään. Ei ihme, että stressi alkaa vallata alaa. Ja sitten se sitkuttelu alkaa.
Onneksi omaa ajattelua voi aina vähän kehittää. Kun huomaan sitkuttelevani, alan miettiä Monty Pythonin loistavaa elokuvaa Brianin elämä. Kaikki elokuvan nähneethän muistavat loppukohtauksen, jossa sinänsä toivottomassa tilanteessa oleva miekkonen haluaa nähdä maailman kuitenkin vielä positiivisessa valossa. Siitä ajattelumallista on hyvä ottaa oppia näin kaamoksen keskellä:
Always Look On The Bright Side of Life!
|
|
