EmediateAd

Salavammoja

A A
6.3.2010 5:08 Jorma Tikkanen

Minulla on alavartalovamma. Enempää en kerro.

En kerro, mistä kohti koipea kolottaa.

Enkä kerro, onko ylävartaloni ihan vammaton, vähän kärsinyt vaiko oikein hirveänkin kipuileva.

Siinäpähän vapaasti arvailette.

Mihinkähän tutkimuksiin tuo Ylä-Savon Soteen pestattu keikkalääkäri Bengt Svininfluensa lähetteen antaisi, jos hänelle kertoisin vaivakseni ainoastaan "alavartalovamma".

Närpiön liepeiltä saapunut, potilaita urakalla vastaanottava Svininfluensa voisi hyvinkin huudahtaa "Härreguu" ja "ut". Tuskin innostuisi kovinkaan perusteellisesti paikkoja kopeloimaan ilman tarkempaa selostusta.

Salavammat ovat hyvin tavallisia joukkuepeleissä.

Ei osaa valmentaja, joukkueenjohtajat - ja mikä ihmeellisintä - joukkueen lääkärikään sanoa, mikä on laitapakki Römppäsellä vikana. Eivät tiedä edes, kumpaanko jalkaan tai käteen sattuu, vaan pelkästään "alavartalovamma tai ylävartalovamma" on kyseessä.

Luulisi, että ainakin lääkäri näkisi jo vähemmälläkin tutkimisella, kumpaako jalkaa se Römppänen linkkaa ja kumpaako kättä nostaessa irvistää.

Kovin heikoksi on siis lääketieteen tietämisen taso mestaruusliigajoukkueissa päässyt. Eikähän laadukkaasta tietämisestä pysty kehumaan Suomen olympiajoukkuettakaan.

Yläpään ja alapään yhdistelmävamma vain paheni kisojen aikana. Joitakin näytti vaivaavan oikein kokovartalopuudutus.

Suomalaisilla urheilijoilla ei ole yksinkertaisesti varaa ryhtyä miettimään, että "kyllä tässä nyt pärjätään". Heti hölähtää velliä housuun. Ja mitä enemmän mitali kirkastuu, sitä pahemmin ajatus sumenee. Ovat sekaisin niin ala- kuin yläpää.

Keskivartalovamman voi arvella olevan se eniten käytetty kipeys silloin, kun "laiskansuonta vetää".

Vatsa- tai selkäkipua kun valittaa, ja loihtii tuskaista ilmettä kasvoille, on parin päivän sairausloma huonommillakin jurkkataidoilla todennäköinen.

Ja häpeäkseni pitää tunnustaa, etten ole syytön moiseen itsekään. En todellakaan. Toki teolle on löydettävissä paljon lieventävää; oma nuoruus ja sekä itsensä että ympäristön hölmöys.

Sillä pian 40 vuotta sitten eivät armeijan hommat useinkaan hotsittaneet. Määräsivät olemaan sissinä 11 kuukautta, vaikka kahdeksaa pyysin. Arvelin, että tehdään sitten turhan pitkäksi venähtävästä ajasta edes pikkuisen helpompaa.

Penskana oli vatsani ollut herkänlainen. Risiiniöljylläkin piti joskus ulosantia vauhdittaa.

Vaiva ilmeni myös armeijan papereista. Joten ei muuta kuin vastaanotolle, tuskaista ilmettä naamalle ja lämpöä pimeämmästä paikasta kuin kainalosta mittaamaan. Lämpöä löytyi aina ja muutama päivä vapaata palveluksesta irtosi.

Piti kuitenkin muistaa valittaa oikeata kohtaa. Oli syytä tietää, kummallako puolella vatsaa umpisuoli on, etteivät ruvenneet puukottamaan sitä turhan takia pois.

Armeijan "leikkikouluun" jäivät myös leikkisairastamisen halut. Sen jälkeen sitä on mielellään pysynyt mahdollisimman terveenä niin julkisesti kuin salaakin.

Mutta ei iän karttumisesta mihinkään pääse. Ikäkavereiden kanssakin vaihdetaan nykyään ensin kolotuskuulumiset, sitten muistellaan vanhoja ja lopuksi, jos vielä muistetaan, puhutaan tästä päivästä.

Vähän siis on onneksi sairaalakokemuksia, mutta se viime keväinen oli sitäkin miellyttävämpi. En sen parempaa palvelua ja mukavampia ihmisiä voi kuvitella kuin on Iisalmen sairaalan kirurgian vuodeosastolla.

Olin siellä ylävartalovamman vuoksi. Enempää en kerro.