| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Sairasta sakkia?
Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos julkaisi jokin aika sitten selvityksen siitä, kuinka yleisiä keskeiset kansansairaudet ovat kunkin paikkakunnan asukkaiden keskuudessa. Vaikka otettaisiin huomioon asukkaiden ikä, me yläsavolaisten kuntien asukkaat olemme selkeästi keskimääräistä sairaampaa sakkia. Heikoiten tilastossa sijoittuu Rautavaara, jonka väestö on ikätasoituksetkin huomioon ottaen maan neljänneksi sairain. Lähes yhtä heikko on tilanne Pielavedellä, eivätkä mitkään muutkaan yläsavolaiset kunnat pääse edes kahdensadan terveimmän kunnan joukkoon.
Ihan tarkkaa tietoa siitä, mitkä sairaudet ja kuinka paljon ovat näihin tuloksiin vaikuttaneet, ei minulla ole. Mukana on kuitenkin sellaisia sairauksia, jotka aiheuttavat kuolleisuutta, työkyvyttömyyttä ja elämänlaadun heikkenemistä ja toisaalta sitten paljon kustannuksia terveydenhuollon järjestämisessä. Syöpää, tuki- ja liikuntaelinten sairauksia ja muita vastaavia.
Olemme siis keskimääräistä sairaampaa sakkia, ainakin tilastoiden valossa. Ja sitä kautta aiheutamme kunnillemme ja valtiollekin keskimääräistä enemmän kustannuksia.
Puhumattakaan siitä, että elämänlaatumme kärsii ja elinvuotemme jäävät keskimääräisesti keskimääräistä vähäisemmiksi.
Kuinka tämä näin menee, on pakko kysyä.
On selvää, että kunnissa joissa asuu paljon vanhaa väkeä, myös sairastavuus on suurempaa. Mutta kun nuo THL:n tulokset on ikävakioitu, asukkaiden ikä on otettu huomioon. Se ei siis voi olla selitys.
Jotenkin näihin saakka olen ajatellut, että täällä kaukana etelän keskuksista elämä on paljon terveellisempää kuin ruuhkaisissa suurissa kaupungeissa. Että me liikumme luonnossa enemmän, syömme enemmän lähiruokaa, keräämme marjoja ja sieniä, kalastelemmekin. Että isojen maalikylien stressikin pysyy loitolla, elämisen tahtimme on verkkaisempaa, työmatkatkin ehkä kohtuullisempia. Että meillä on myös sosiaalista hyvinvointia lisäävä lähipiiri, lähellä on sukulaisia ja ainakin hyviä naapureita, joiden kanssa jutella. Ja näinhän monilla meistä on, ja silti me sairastumme ja sairastamme, kertoo tilasto.
Mitä tuki- ja liikuntaelimiin tulee, työ maaseudulla on toki ollut erityisesti aikaisemmin raskasta, ennen koneita. Mutta kun katsoo lähipiirinkin sairauksia, me kirjoituspöytätyöläiset valittelemme selkäkipuja vähintään samaan tahtiin kuin metsurit motoissaan. Eli ehkäpä sairastavuutemme ei lähdekään työnteosta, ei ainakaan kokonaan.
Vuosia sitten kävin Pohjois-Amerikassa eräässä intiaanireservaatissa. Sen torilla myytiin erilaisia käsitöitä ja koriste-esineitä, joita intiaanit olivat tehneet.
Upeita käsitöitä piti ihailla, mutta samalla ihmetellä käsitöiden myyjiä. Lähes jokainen ainakin tuon heimon intiaaneista oli todella raskaasti ylipainoinen. Paikallisia oloja tunteva kertoi, kuinka paha alkoholiongelma heimon piirissä oli. Ja kuinka valkoisen miehen halvat ruuat, hampurilaiset, ranskikset, sipsit ja kolat tuhosivat heimon lasten terveyttä jo pienestä alkaen.
Olemmeko me yläsavolaiset jonkin sortin intiaaneja, joille etelän miehen elintavat eivät sovi? Syömmekö me itsemme liian lihaviksi, onko liikuntamme liian usein vain siirtymistä autosta sohvaan työpäivän jälkeen? Nautimmeko täälläkin liikaa juomia, joissa on joko liikaa sokeria tai liikaa prosentteja - tai molempia?
Hyviä kysymyksiä meille kaikille ja erityisesti myös itselleni juuri tänään, kun viisari elämän kellossa pyörähtää taas uudelle vuosiluvulle.
Mai Koivula
|
|
