| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Reppuselkämosse
Kesä on siitäkin kivaa aikaa, että kaduilla ja maanteillä tulee vastaan jos jonkinmoisia kulkupelejä. Nostan korkealle hattua etenkin heille, jotka jaksavat rassata kuntoon vanhoja autoja ja moottoripyöriä. Yhtä kunnioitettavaa ja osin ehkä yhtä työlästäkin kuin vanhojen arvotalojen kunnostaminen!
Vanhat autot tuovat tällaisille varttuneeseen ikään ehtineille tietenkin mieleen omat ensiautot. Ne useimmiten pienet, käytetyt ja rämisevät, joilla ylpeä tuoreen ajokortin omistaja sai opetella liikennekäyttäytymistä.
Oma ensiautoni oli vuoden 1954 reppuselkämosse, piikkinokkamosseksikin kutsuttu. Siis sellainen, hoi te muut varttuneet, jossa varapyörä oli ulkona takakonepellin päällä, etukonepelti aukesi kuin siivet nokan kahta puolta ja ovet olivat mallia kaappari: etuovet aukesivat eteenpäin, takaovet taaksepäin.
Isäni, jolla siihen aikaan oli allaan uudehko porvarillinen perheooppeli, osti Mossen minulle kun täytin 18 vuotta. Ei ehkä niinkään siksi, että olisimme olleet vauraita vaan siksi, että hän oli kyllästymiseen saakka kuskannut minua 25 kilometrin päähän koulukaupunkiin niihin menoihin joita nuorella ihmisellä on. Korvesta kun oli bussipysäkillekin matkaa kuusi kilometriä.
Isä maksoi Mossesta vuoden -70 rahassa 600 markkaa, muistaakseni saman verran kun seuraavan kesän ensimmäisen lehtipestini harjoittelijan kuukausipalkka. Ja kun sain käteeni Mossen avaimet, perustelu oli: ettet sitten ruttaa minun uutta Ooppeliani!
No, toisin kävi: jouluaattona ajoin sen paremman auton kylki edellä koivikkoon, kun olimme äidin kanssa sankarihaudoilta tulossa. Tie raiteinen ja jäinen, päällä joulupostikorttilunta. Ja takaveto, siihen aikaan.
Selkääni en saanut, mutta uskotte, että hävetti, nolotti ja kiukutti, etten pahemmin sano.
Mosseni oli kerrassaan mainio kesäauto, mutta olosuhteiden pakosta sillä piti sitten ajella talvellakin, isän kuskinvelvollisuudet kun katsottiin päättyneeksi ajokorttini ja Mossen myötä.
Talviaikaan auto ei ollut kovin luotettava lähtijä, mutta asiaa auttoi käynnistyskanki, jonka pyörittämiseen se useimmiten suostui käyntiin hörähtämään. Ja jos oli kovin kova pakkanen, sitä piti muistaa käydä tunnin välein lämmittämässä eli käynnistämässä moottori. Mossen syntymävuonna kun ei lohkolämmittimistä tiedetty mitään.
Autokanta oli tuolloin 70-luvun alussa huomattavasti harvempi kuin nyt, ja niinpä Mosse pääsi palvelemaan myös useampaa työnantajaani. Kesällä 1971 se pääsi mukanani juttukeikalle Suonenjoen mansikkakarnevaaleille. Paikkakunta oli minulle uppo-outo, eikä karttaa ollut, navigaattorista puhumattakaan. Mutta matkaan, nokka kohti Suonenjokea!
Mansikkakarnevaalit olivat tuolloin tosi iso ja merkittävä tapahtuma. Poliiseja oli ohjaamassa liikennettä, ja ajoin kilttinä tyttönä aina sinne minne he viittilöivät. Kunnes yhtäkkiä huomasin olevani keskellä karnevaalikulkuetta! Ei muuta kun vilkuttelemaan hurraaville kansanjoukoille ja etsimään paikkaa, jossa kulkueesta voisi pujahtaa sivummas. Minunhan piti ottaa kuvia kulkueesta, ei olla siinä mukana!
Mossesta olisi monta tarinaa kuten monen muunkin ensiautosta. Joskus 70-luvun lopulla lankoni kunnosti sen ja kävi sillä museoautojen kokoontumisajoissa. Sitten se päätyi erääseen latoon, mutta sittemmin, ehkä, Mossen matka lienee päättynyt vielä lopullisemmin, autopurkaamolle.
Mutta muistot, ajan jo pelkästään hauskoiksi kultaamat, ne elävät ainakin tämän ihmisiän!
|
|
