| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Oma maa mansikka, muu maa mustikka
Syksyn alkaessa viime vuosina paljon keskustelua aiheuttanut marjanpoiminta herättää jälleen tänäkin syksynä kohua ja kiehuntaa ihmisissä. Muun muassa viime sunnuntain Yle Radio Suomen Kansanradio-ohjelmassa aihe oli erittäin suosittu, ja mielipiteitä sai kuulla taas puolin ja toisin. Kuunnellessani näitä mielipiteitä en voinut muuta kuin todeta, että onhan se huvittavaa kun ihmisten huolenaiheet keskittyvät siihen kuka on oikeutettu omistamaan marjat, joita luonto metsissään tarjoaa, ja kuka ei.
Keskustelun innoittamana päätin kuitenkin lähteä itsekin marjaan ja kerätä oman osuuteni. Näin ollen vietin yhden kokonaisen aamupäivän metsässä, sienien ja mustikoiden keskellä ja ikävä kyllä myös mäkäräisten ja hyttysten syötävänä.
Metsässä oleskelu ja keräily saivat aikaan meditatiivisen olotilan. Raitis ilma, hyötyliikunta ja luonnon helma onnistuivat siirtämään ajatukset hetkellisesti muualle ja mahdollistavat hyvän läsnäolon.
Kuten jo aikaisemmin mainitsin, hyttysetkin olivat mukavasti läsnä. Kolmen tunnin metsässä kyykkimisen jälkeen niiden läsnäolo kävi lopulta niin sietämättömäksi, että päätin jättää poiminnan kesken.
Metsä oli vielä lähtöni jälkeen pullollaan mustikoista ja niiden poimimiseen olisi mennyt useampi päivä. Yksin olisi ollut mahdotonta poimia kaikki marjat ja pelkään, että suuri osa niistä jääkin homehtumaan.
Mutta kenen poimittaviksi nämä marjat sitten jäävät? Suomalaisista yhä harvempi jaksaa tai ehtii viettää metsässä aikaa 12 tuntia, kuten esimerkiksi thaimaalaiset marjanpoimijat, vaan hakee marjansa mieluiten kaupasta tai toripöydältä.
Kauppareissua pidemmälle matkanneet thaimaalaiset ovat käyttäneet marjareissuunsa aikaa tuhansia kilometrejä, uurastaneet aamusta iltaan ja tehneet työtä pilkkahinnalla kerätäkseen niitä marjoja, joita moni meistä ostaa.
Hämmentävää on, että vielä kaiken tämän jälkeen ahkerat poimijat saavat monelta suomalaiselta haukut päälleen, jotka oikeastaan kuuluvat suuryrityksille. Sillä he vetävät marjoista suurimman potin.
Elämme tällä hetkellä globalisaation aikaa. Kansainvälisyys ja maailmanlaajuiset verkostot nousevat yhä tärkeämmäksi. Erään Marshall McLuhanin (http://fi.wikipedia.org/wiki/Marshall_McLuhan) kehittämän Maailmankylä-teorian (http://fi.wikipedia.org/wiki/Maailmankyl%C3%A4) mukaan maailma kutistuu vähitellen tekniikan kehityksen myötä ja ihmiset ovat yhtä lähellä toisiaan kuin heimossa ihmiset kylän keskusaukiolla. Tekniikka on tässä tapauksessa poistanut välimatkat.
McLuhanin ja globalisaation teorioita ajatellen on selvää, että kansainvälisyys syö hieman itsenäisyyden tunnetta. Onko siitä ylipäätään jäljellä enää hirveästi?
Tärkein yhdistävä tekijä taitaa olla edelleenkin rakas Suomen luontomme. Valitettavasti asia on kuitenkin näin, että vaikka kuinka uskottelemme, että nämä metsät, korvet ja suot kuuluvat meille, niiden hyöty koituu aina jollekin ulkopuoliselle yritykselle. Sitä paitsi, onko kenelläkään oikeutta omistaa maata johon olemme syntyneet?
Kansainvälisessä maailmassa meidän pitäisi suhtautua avarakatseisemmin esimerkiksi marjanpoimintaan. Tämä kunnioittaa sekä luontoa, että ihmisiä ja auttaa meitä sopeutumaan siihen yhteiskuntaan ja aikaan, jossa elämme.
|
|
