Olipa kerran lukiolainen

A A
25.5.2012 7:07 Lotta Hynynen

Nyt täytyy myöntää, että olen hieman ylpeä itsestäni. Kolmen vuoden lukemisen, opiskelun ja lukuisten työpöydän ääressä istuttujen tuntien jälkeen sain vihdoin lukea oman nimeni kevään uusien ylioppilaiden listassa. Viikon päästä saan luvan kanssa painaa valkolakin päähäni ja juhlia tuota saavutusta läheisteni kanssa. Ei voi muuta kuin todeta, että johan tätä on odotettukin!

Täytyy kuitenkin sanoa, että ei se valkolakki aivan itsestään tämänkään kevään ylioppilaille tullut, vaan kaikki muutkin minun lisäkseni istuivat suorittamassa ainakin neljää ylioppilaskoetta. Kaikkiin näihin kuuden tunnin kokeisiin on varmasti mahtunut epätoivon- ja onnistumisen hetkiä, jännittämistä, väsymystä ja lopulta helpotusta. Nyt on kuitenkin kaikki kokeet ja lukion oppitunnit takana, ja uudet seikkailut edessäpäin. Ja niinhän sitä sanotaan, että yhden oven sulkeutuminen avaa monta uutta mahdollisuutta.

Ennen niitä kaikkia uusia seikkailuja on kuitenkin hyvä hetki muistella vähän lukiovuosia. Omalla kohdallani ensimmäiset kuukaudet olivat mielenkiintoisia, kun yläasteen ja lukion ero vihdoin valkeni minulle. Aluksi tuntui järkyttävältä, että yhteen kokeeseen täytyi osata kokonainen kirja, puhumattakaan siitä, että koeviikolla kurssikokeita oli pahimmillaan viisi, jopa kuusi. Mutta kas kummaa, lukion pakolliset 75 kurssia on suoritettu ja jollain ihmeen konstilla niistä koeviikoistakin selvittiin. Ehkä jokainen jossain vaiheessa ymmärsi, että vaikka opiskelumotivaatio toisinaan hukassa olikin, ei koealueen lukemista kannattanut siinäkään tapauksessa jättää viimeiseen iltaan.

Ylioppilailla on nyt takana jo 12 vuotta opiskelua, eikä loppua näy. Silti yleinen odotus tuntuu olevan, että välivuotta ei pidetä, vaan suunnataan kiireesti jatko-opintojen pariin. Mielestäni välivuosi ei kuitenkaan ole merkki heikkoudesta, vaan mahdollisuus miettiä, mitä elämältään todella haluaa. Kuitenkin karu totuus on, että kolmen vuoden uurastuksen jälkeenkään kaikki eivät saa opiskelupaikkaa, vaikka kuinka olisi tahtoa ja motivaatiota opiskeluun. Faktat ovat faktoja: samaan opiskelupaikkaan voi olla yli 1100 hakijaa, joista lopulta sisään pääse vain hieman yli kymmenen prosenttia.

Kaikesta opiskelusta huolimatta lukion kolmeen vuoteen on mahtunut paljon muutakin. Muistan varmasti tuskaisia koeviikkoja paremmin, kuinka hauskaa oli oman ryhmän kanssa opetella tanssimaan vanhojen tansseja varten, ja kuinka hienoa oli lopulta mekko päällä liidellä yleisön edessä. Muistan myös hyvin, kuinka lopulta sekosin askelissa ja unohdin miten tanssi jatkui, mutta mikä tärkeintä, hauskaa oli.

Täytyy sanoa, että pienessä lukiossa oli puolensa ja ajan kanssa opiskeluryhmästä muotoutui iso osa omaa elämää. Monelle jäi varmasti lukiosta jopa elinikäisiä ystäviä. Pienessä lukiossa huomasi myös, että sinä todella olit Sinä opettajille, etkä vain tutun oloinen kasvo luokan takarivissä. Tuskin isossa lukiossa opettajat edes pystyisivät ottamaan kaikkia oppilaita ja heidän mielipiteitään huomioon, hyvä jos nimiä ehtivät opetella.

Kaiken kaikkiaan takana on siis mielenkiintoiset ja tapahtumarikkaat kolme vuotta. En voi sanoa, että ne olisivat menneet hukkaan, sillä tuskin minä olisin minä ilman niitä kaikki kokemuksia. Nyt on kuitenkin aika suunnata kohti uusia haasteita, mutta ennen sitä haluan kuitenkin toivottaa kaikille oikein hyvää kesää!