| Kirjaudu sisään | Tunnukset hukassa | Tilaa lehti | Jätä ilmoitus | Yhteystiedot |
|
|
|
Nälkäinen kansa
Olemme aloittaneet uuden vuoden uusine lupauksineen. Kuinkahan moni on ajatellut karistaa sikailemalla hankkimansa joulukilot pois? Markkinat pursuavat erilaisia laihdutustuotteita ja toinen toistaan kummempia laihdutusmenetelmiä. Miksi ylipäänsä syömme niin, että meidän pitää laihduttaa? Osalla kahden viikon mässäily on ohitse ja paluu arkeen on koittanut. Saivatko kaikki kuitenkaan tarpeeksi nauttia joulupöydän antimista?
Olemme tottuneet pitämään Suomea vauraana pohjoismaana, jossa kaikilla on hyvä olla. Onneksi täällä kukaan ei varsinaisesti nälkään kuole, mutta nälkää näkeviä - ruoka-avun turvin eläviä - on maassamme huolestuttavan paljon. Suomi onkin ainoa pohjoismaa, joka joutuu ottamaan vastaan EU:n ruoka-apua.
1970-80-luvuilla tarvetta ruoka-avulle ei laajamittaisesti ollut. Silloin elettiin talouskasvun aikaa ja kuviteltiin, että nälännäkeminen on historiaa, eikä paluuta nälkävuosiin uskottu nähtävän. 1990-luvun lama toi käänteen tilanteeseen. Vuoden 1992 tilastojen mukaan tuolloin noin 100 000 suomalaista näki nälkää. Määrä oli huolestuttavan suuri ja kiusallinen: Eihän meillä voitu nähdä nälkää, olihan Suomi vauras valtio! Säästöjen nimissä taloudellisesti heikoimmassa asemassa olevien etuuksia leikattiin, eikä niiden ostovoima ole riittänyt kustannusten noustessa edes kaikkein välttämättömimpään eli ruokaan. Vuonna 1997 ruoka-apua sai arviolta 125 000 kotitaloutta. Haasteellisen nälkäisten tilanteesta tekee sen, ettei heidän lukumääräänsä tarkasti tiedetä.
Ketkä siis tarvitsevat ruoka-apua? Vastaus ei ole yksiselitteinen ja se voi olla jopa yllättävä. Maalaisjärjellä ja aikaa seuraamalla joukon voi kuitenkin hahmottaa melko selkeästi. Ruoka-apua hakevat ovat taloudellisesti haavoittuvia: työttömiä, pitkäaikaissairaita, mielenterveysongelmaisia ja päihderiippuvaisia, jotka käsitetään usein yhteiskunnasta pudonneiksi. Joukkoon kuuluu myös ylivelkaantuneita, lapsiperheitä, eläkeläisiä ja maahanmuuttajia. Ruoka-avun turvin eläviä ei tulisi pitää yhteiskunnan ulkopuolelle jääneinä, vaan yhdenvertaisina kansalaisina, jotka tarvitsevat apua ja ovat siihen oikeutettuja. Avunhuutoon ei valtiovalta taida vain taaskaan vastata.
Tultaessa nykypäivään tilanne ei ole muuttunut mihinkään: vaikka 90-luvun taloudellisista koitoksista on päästy eteenpäin, ruoka-avun saajien määrä on pysynyt ennallaan. Julkisen sektorin ollessa kyvytön huolehtimaan kansalaisistaan järjestöt ja kirkko saavat huolehtia vähempiosaisista. Taloudellisen taantuman saapuessa ensimmäisenä ongelmaan reagoivatkin juuri kirkko ja järjestöt. Kolmannen sektorin toimijat tekevät hyvää työtä auttaakseen vähempiosaisia, joiden luottamus universaaliin hyvinvointivaltioon on jo mennyt.
Hyväntekeväisyytenä annettava ruoka-apu kertoo surullista tarinaa yhteiskuntamme kyvyttömyydestä kohdata kasvavaa eriarvoisuutta. Onko yhteiskuntamme hyljännyt aikaisemman päämääränsä köyhyyden poistamisesta? Hyvinvointivaltion käsitteen tulisi kattaa alleen kansalaisten perustarpeista huolehtimisen, eikä nälkää näin ollen pitäisi esiintyä.
Avun tarve kasvaa, ja mikäli suunta ei muutu, yhä useampi avunsaaja jää riippuvaiseksi väliaikaisesta ja hätäavuksi tarkoitetusta ruoasta. Hätäavusta tulee pysyvää ja sen jälkeen omilleen nouseminen on hyvin haastavaa.
Kirjoittaja on opiskelija ja Iisalmen kaupunginvaltuutettu (kesk.)
|
|
